Aihe: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: pekka 2
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:55:17

Viesti:
Kävin 35X Verkulla oikein huoltoasemalla tankkaamassa, ja pistimpä sotä verollista Dieseliä tankin täyteen, vaikka aura perässä roikkuikin.

Sitä vain jäin ihmeissäni pohtimaan, että mihin sitä viereisessä mittarissa ollutta ureaa olis pitänyt tankata.

Täytyykö lopettaa tuo oma "lorottelu" sinne taka-akselin alle, kun Fergu voi sen kait sitten kohta itekin tehä?

Voiko Urealla jatkaa dieseliä, ihan niinkuin pohtivat bensaa jatkavansa metanolilla??? Millainen olis sopiva seossuhde?

Vai pesastaanko sillä vaan nokipönttöä, vai mitä ihmettä sillä oikein tehään. Jäätyshän sellainen mulla ferkussa heti, kun ei oo edes lämmintä hyttiä?

No sieltä käyn sitten tankkaamassa ureaa keväällä omenapuiden alle, josko sain omenan muumiotaudin kuriin ja ojennukseen. Vai oliko mielessä parempia urean ostopaikkoja?
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: Jarin
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 19:17:03

Message:
Mersun uusissa raskaan kaluston välineissä niitä voitaneen käyttää lisäaineena ... niile oma säiliö, on meinaten se säiliö lämmitetty.

Polttoaineen päästöt pienenee ... myös uuteen S-sarjaan tulee vaihtoehdoksi ureamoottori :)
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä:
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 22:10:52

Message:
nuijat
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: pekka 2
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 22:31:24

Message:
Siis koko ajanko sitä suihkutetaan pakoputkeen ennen vekotinta, onko se pesuri vai katalysaattori? Vai mitä se tekee?

Kyllä mä purin verkun atomeiks, ja ei se sitä ureaa näemmä tarvi kun tuo vekotin puuttuu kokonaan.

Kukais ossais yksinkertaisesti selvittää mitä se urea siellä pakoputkessa tekee? jotain tekemistä typpipäästöjen kanssa vai?

Vai suihkautetaanko vain silloin tällöin, että vekotin puhdistuu.

Kyllä on pesutekniikka ihmeellistä.

Nuijaksi ovat muutkin haukkuneet, mutta enpähän saanut haukkujalta edes omaa määrääni tietoa. Siinä lienee nuijan ja tosinuijan ero?
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: Wezcu
Maanantaina 12.12. 2005 klo 22:22:11

Message:
Kuulin kerran ratiosta juttua tuosta ureasta jotta sitä ruetaan käyttämään rekoissa dieselin lisäksi.. Olikohan sillä päästöjä vähentävä vaikutus, tai jottai sinne päin.
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: pekka 2
Tiistaina 13.12. 2005 klo 17:21:11

Message:
En tuota kyllä vieläkään ihan kokonaan ymmärrä, mutta sen verran olen antanut itselleni kertoa, että tuota ureaa käytetään nimenomaan typpipäästöjen hallitsemiseen.

Diesel moottorien päästönormit kiristyy seuraavalle asteelle ja osa (suurinosa?) autonvalmistajista on kallistunut menetelmään jossa pakoputkeen suihkutetaan tätä urealiuosta ennen katalysaattoria (en tiedä voiko tätä vekotinta katalysaattoriksi kutsua), ja nimenomaan tällä urealla varmistetaan typen oksidien puhtaus.

Toisiakin menetelmiä on, mutta tämä lienee eniten myötätuulessa tällä hetkellä.

Saas nähdä, koska ensimmäiseen traktoriin tulee uratankki, ja voiko sitä täyttää navetan takana, tuskin, mutta kyllä sitäkin joku kokeilee....
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: PeeÄs
Tiistaina 13.12. 2005 klo 21:25:12

Message:
Tuostapa löytyy lisää tietoa asiasta.

http://www.volvo.com/trucks/finland-market/fi-fi/aboutus/Environment/euro4_euro5/

SCR-prosessissa AdBlue-lisäaine ruiskutetaan pakokaasuihin ennen kuin ne joutuvat SCR-katalysaattoriin. Katalysaattori muuttaa typpioksidit vaarattomiksi typpikaasuksi ja vesihöyryksi - aineiksi, jotka ovat luonnollisia elinympäristössämme.

SCR-menetelmän etuna on, että se soveltuu käytettäväksi niin Euro 4 -kuin Euro 5 -sovellutusten yhteydessä. Euro 5 -moottoreissa ruiskutetaan vain esim. AdBlueta enemmän, jotta typpioksidien määrää voidaan vähentää enemmän. Euro 4 -sovellutuksissa käytetään lisäainetta noin 3-4 % polttoaineen määrästä, kun vastaava prosenttiluku Euro 5:ssä on noin 5-7 %.


RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: näinköhän?
Tiistaina 13.12. 2005 klo 21:37:14

Message:
Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivu
7. TAISTOLAISTEN TEINIJÄRJESTÖ
7.1 Taistolaiset yleisdemokraattisen linjan johtoon

Syysliittokokouksessa 5.-7.11.1971 Pieksämäellä liiton puheenjohtajaksi valittiin sosiaalidemokraattien Erno Lehtinen, joka voitti kokoomuksen Jouni J. Särkijärven äänin 228 – 107. Kokoomuksen vaaliliitto oli yksin vastassaan yleisdemokraattien yhteinen vaaliliitto. Kokoomus sai hallituksen vaalissa 113 ääntä ja kolme paikkaa. Vähemmistökommunistit saivat hallitukseen yhtä monta paikkaa kuin kokoomus; kommunistien neljäs paikka meni enemmistöläiselle. Yleisdemokraattinen rintama sai kokonaisuudessaan 224 ääntä ja seitsemän paikkaa, joten kommunistit olivat hallituksen suurin ryhmä. Tästä kokouksesta voi sanoa alkaneen järjestögangsterismin ja valtakirjojen hylkäämisen, joka ensimmäisenä ja pahiten koski kokoomukseen.[1]

Nuortaistolaiset johtivat nyt teiniliittoa. Heillä oli eniten vaikutusvaltaa hallituksessa, enemmistö piirisihteerien paikoista ja teinilehden päätoimittajuus. Keväällä 1972 valittiin liiton pääsihteeriksi Eeva-Liisa Wallenius ja kesällä taloudenhoitajaksi Mauri Kymäläinen. Molemmat olivat vähemmistökommunisteja.[2] Uudet painotukset näkyivät liiton toiminnassa ja fraseologiassa. Toimintasuunnitelmassa todettiin, että "Vuoden 1972 aikana liiton koko toiminnassa tulee huomion kiinnittäminen opetuksen sisältöön ja sen uudistamiseen olemaan yksi tärkeimpiä aktiivisuuden muotoja." Kansainvälisten asioiden opetus tulisi koulussa uudistaa toimintasuunnitelman mukaan siten, että se olisi maamme virallisen ulkopolitiikan lijojen mukaista, rauhaa ja kansainvälistä yhteisymmärrystä palveleva ja solidaarista alikehittyneiden maiden itsenäisyyden puolesta taistelemiselle. Kansainvälisistä yhteyksistä mainittiin suunnitelmassa erikseen Suomi-Neuvostoliitto-Seura, Suomi-Vietnam-Seura, Vapaa Kreikka-toimikunta, Komitea DDR:n tunnustamiseksi sekä Suomen YK-liitto. Pohjoismaiden koululaisjärjestöille ei enää uhrattu kuin pari riviä. Taksvärkistä ei toimintasuunnitelmassa mainittu mitään.[3]

Keväällä 1972 teiniliitto yhdessä muiden oppilasjärjestöjen kanssa asetti työryhmän pohtimaan yhteiskunnallisen opetuksen uudistamista. Työryhmän valitsi puheenjohtajaksi Yrjö Engeströmin, jonka teos Koulutus luokkayhteiskunnassa oli kohonnut lähes klassikoksi.[4] Engeströmillä oli toinenkin etu. Hän oli työskennellyt useaan otteeseen osastopäällikkö Erkki Ahon kanssa, joka vastasi kouluhallituksessa kouludemokratiaan ja teiniliittoon liittyvistä asioista. Työryhmän kuukaudessa laatiman työn pohjalta käynnistyi helmikuussa yhteiskunnallisen opetuksen uudistamiskampanja yli 200 koulussa. Keskeisiä uudistustavoitteita oli yhdeksän, joista viides kuului seuraavasti: "Äärioikeistolainen, suurpääomaa ja imperialismia palveleva opetusaines sekä maamme puolueettomuus- ja rauhanpolitiikan vastainen materiaali poistetaan opetuksesta."[5] Myönteistä kampanjassa oli Erkki Ahon mukaan huomion kiinnittyminen historian ja yhteiskuntaopin opetukseen ja se, että kritiikki kohdistui opetussuunnitelmiin, ei yksittäisiin opettajiin. Tilanne oli kuitenkin "ennenkokematon, jännittävä ja hämmentävä", kun kokonaisvaltaisen suunnittelun rinnalla käynnistyi oppilaiden aktivoima liike.[6]
7.2 Rauhan ja edistyksen puolesta imperialismia vastaan

Kevätliittokokouksessa 21.-23.4.1972 Jämsänkoskella teiniliitto päätti anoa Suomen Rauhanpuolustajat r.y:n jäsenyyttä. Jäsenyys oli looginen jatko liiton vallan vaihtumisessa sosiaalidemokraateilta kommunisteille. Se oli myös osa toista päätöstä. Seuraava taksvärkki päätettiin tehdä syksyllä 1972 Nguyen Van Troi –lastensairaalan rakentamiseksi Hanoihin, Vietnamin demokraattiseen tasavaltaan.[7] Keräyksen organisoija, "laajapohjainen Nguyen Van Troi –nuorisotoimikunta" oli rauhanpuolustajien synnyttämä. Rauhanpuolustajat olivat perustaneet edellisenä vuonna Suomi-Vietnam-Seuran "…heille tyypilliseen tapaan, edustavalla järjestöpohjalla.", kuten v. Bonsdorff luonnehtii.[8] Liittokokouksessa otettiin voimakkaasti kantaa USA:n Vietnamin pommituksia vastaan. Kansainväliset kysymykset nousivat muutoinkin tapetille. Liittokokous otti selvän kannan EEC-sopimusta vastaan. Liitolle päätettiin kirjoittaa uusi kansainvälinen ohjelma syksyn liittokokouksen hyväksyttäväksi. Teinilehden mukaan kaikki yleisdemokraatit ilmaisivat halunsa kehittää teiniliittoa koulunuorison imperialisminvastaisena järjestönä.[9]

Kokoomus luonnollisesti vastusti Nguyen Van Troi (NVT) -keräystä. Kokoomuksen oikeistosiipeä edustava Lars-Erik Wilskman oli sitä vastustanut jo hallituksen kokouksessa, jossa kohdetta päätettiin esittää liittokokoukselle.[10] Keräyssumman lopullinen käyttötarkoitus herätti kokoomuksen epäilyjä. Liittokokouksessa kokoomus jäi ainoaksi poliittiseksi ryhmäksi tässäkin asiassa yleisdemokraattista rintamaa vastaan. Wilskman sanoi kokoomuksen vastustavan keräystä, koska "sen tarkoituksena ei ole kuitenkaan humanitäärisen avun antaminen vaan propaganda. Sitä paitsi emme halua sekaantua suurvaltojen välisiin ristiriitoihin."[11] KNL:n oli myös otettava huomioon kenttänsä, joka oli sen johtoa oikeistolaisempaa. KNL:n kouluasiainvaliokunta päätti vielä elokuussa olla osallistumatta NVT-keräykseen. Valiokunta perusteli päätöstään sillä, että kokoomusteinejä ei kuitenkaan saataisi mukaan ja vaikutusvalta kenttään vähenisi, jos mentäisiin mukaan. KNL:n liittohallitus katsoi kuitenkin, että keräykseen oli mentävä mukaan.[12] Teinilehti arvosteli kuitenkin kokoomusnuoria siitä, että KNL ei järjestönä osallistunut koko Nguyen Van Troi –nuorisotoimikunnan työhön, vaan ainoastaan yhteen osaan eli koulukeräykseen.[13]
7.3 Lastensairaala Hanoihin käteisellä

Lastensairaalan rakentamiseksi Hanoihin –kampanjan maailmanlaajuisena tavoitteena oli saada kokoon 500 000 dollaria eli kaksi miljoonaa markkaa, kerrottiin NVT:n keräysesitteessä. Suomesta mukana oli 25 järjestöä, joten "näin on ollut mahdollista asettaa Suomessa suuri tavoite: 500 000 markkaa." Japanissa tavoite oli 10 000 dollaria, Länsi-Saksassa samoin 10 000 dollaria ja Puolassa 2 miljoonaa zlotya. Kerätyt varat oli keräysesitteen mukaan tarkoitus luovuttaa Vietnamin Demokraattisen Tasavallan edustajille Berliinin kansainvälisillä nuorisofestivaaleilla seuraavana kesänä (1973). NVT-nuorisotoimikuntaan osallistuivat käytännössä kaikki koululais- ja opiskelijajärjestöt sekä poliittiset nuorisojärjestöt kokoomusta lukuunottamatta. SYL suositti jäsenjärjestöilleen kehitysyhteismaksun maksamista sanottuun tarkoitukseen.[14]

Keräys oli rauhanpuolustajien organisoima, joten teiniliiton ei tarvinnut asettaa omaa taksvärkkitoimikuntaa. Teiniliiton hallitus valitsi ulkoasiainsihteeri Folke Sundmanin keräyksen vastuuhenkilöksi.[15] Lehdistötilaisuudessa 11.10. ilmoitettiin, että STL, FSS ja Ammattikoululaisten Liitto järjestävät osana huhtikuussa alkanutta Nguyen Van Troi-lastensairaalakampanjaa 10.10.1972 päivätyön, jonka tuotto menee lastensairaalan rakentamiseksi Vietnamin Demokraattiseen Tasavaltaan. Päivätyökeräysluvan oli kuitenkin teiniliitto hakenut yksin.[16] Teiniliitto käytti kampanjasta ensi kertaa päivätyö-nimitystä eikä perinteistä taksvärkkiä.

Keräykseen ilmoittauduttiin tahmeasti. NVT:n koululaisjaston II kiertokirjeessä kouluille 20.9.1972 valitettiin, että monen koulun ilmoittautuminen puuttuu vieläkin. NVT:n koululaisjaoston sihteerillä Tapio Furuholmilla oli kuitenkin aavistus, mistä tämä voi johtua. Kiertokirjeen lopuksi Furuholm erityisesti painotti, että "muiden NVT:ssä mukana olevien poliittisten nuorisojärjestöjen lisäksi KOKOOMUKSEN NUORTEN LIITTO (suuret kirjaimet T.F.) on ilmoittanut tukevansa keräystä". Keräykseen on nyt ilmoittautunut sata koulua, raportoi Sundman viikkoa myöhemmin teiniliiton hallituksen kokouksessa. Sundman tiedusteli kokouksessa kokoomuksen Peter Fagernäsiltä, miksi kokoomuslaiset vastustavat keräystä kouluissa. Fagernäs vastasi, että KNL suhtautuu myönteisesti NVT-koululaiskeräykseen ja että keräystä vastustanut Vammalan yhdistys saatetaan järjestyksen kouriin. Sen sijaan koko NVT-nuorisotoimikunnan kanssa oli ollut eräitä erimielisyyksiä.[17] Peter Fagernäs joutui puolustelemaan kokoomuksen johdon päätöksiä ja kentän toimia vielä syksyn liittokokouksessa, jossa hyökättiin ankarasti sitä vastaan, että kokoomuslaiset koululaiset tekivät kentällä usein työtä jonkin kotimaisen kohteen hyväksi. Fagernäsin vastauksen mukaan "Teiniliiton päivätyökeräys sai taakseen kaikki poliittiset ryhmät. Yksimielisyys on ollut laajaa, mutta kentällä on ollut joitain teinikuntia, joihin Teiniliiton informaatio ei ole yltänyt."[18]
7.4 Ammattikasvatushallituksen ja oikeistorehtoreiden vastustuksesta huolimatta

Keräys onnistui lopulta kohtuullisen hyvin, vaikka aluksi ei siltä näyttänyt. Päivätyön tekijöitä oli Teinilehden mukaan 100 000 ja tuotto noin 703 000 markkaa. Koko NVT-kampanja tuotti noin 950 000 markkaa lipaskeräyksen, haastekampanjan ja ylioppilaiden kehitysyhteistyömaksun kera.[19] Haittaa keräykselle tuotti Ammattikasvatushallituksen ohje päivätyön järjestämisestä ammattikouluissa. Alkuperäisissä ohjeissa ilmoitettiin että opettajat eivät saa palkkaa keräyksen johdosta pitämättä jääneiltä tunneilta. Opettajat luonnollisesti vastustivat päätöstä ja saivat tuekseen AKL:n. Uusi ohje jakoi päivätyön kolmelle päivälle, joka aiheutti suuria ongelmia käytännön järjestelyissä, kuten työnantajille jo ilmoitettujen päivämäärien muutoksia jne. Suurin vastustus koettiin ammattikouluissa, mutta myös kymmenissä oppikouluissa asetettiin esteitä keräyksen onnistumiselle. Tavallisin oli kielto tehdä päivätyö kotipiirissä tai ilmoitus, että päivätyön takia poissaolosta tehdään merkintä poissaolovihkoon. Molemmista seikoista näkyi, että rehtorit olivat arvelleet päivätyötä käytettävän vapaapäivän viettoon. Useimmiten rehtorit joutuivat kuitenkin luopumaan kouluhallituksen ohjeisiin perustumattomista esteistään tai pakotteistaan.[20]

Päivätyöllä oli – kuten ennenkin – rahankeräyksen ohella toinenkin tarkoitus. Päivätyön avulla Vietnam-solidaarisuustoiminta laajeni Suomessa huomattavasti, riemuitsi Teinilehti.[21] Kampanjan aikana Teinilehti jatkoi artikkelisarjaansa Demokraattisia järjestöjä. Esittelyvuoroon pääsivät ensin Suomen Rauhanpuolustajat (6/1972) ja seuraavassa numerossa Suomi-Vietnam-Seura. Ho Chi Minh sopi nuortaistolaisten sankariksi siinä kuin Che Guevara. Solidaarisuuden symboliksi sopi perheensä menettänyt viisitoistavuotias vietnamilaistyttö Le Thi Bon, joka Teinilehden etusivulla kertoo vain haluavansa opiskella, "ja siihen on mahdollisuus, kun maassamme ei enää ole imperialisteja."[22]
7.5 Kolmas kansainvälisen toiminnan ohjelma 1972

Syysliittokokouksessa Espoon Dipolissa 3.-5.11.1972 olivat kansainväliset asiat näkyvästi esillä. Liittokokous hyväksyi uuden kansainvälisen toiminnan ohjelman.[23] Toinen merkittävä aihe oli kouluneuvostot, joista edellisen vuoden joulukuussa annettu laki oli astunut 1.8.1972 voimaan. Ensimmäiset vaalit pidettäisiin tammikuussa 1973. Liittokokouksessa vasemmiston ja keskustan yhteistyö oli saumatonta, kirjoitti Teinilehti. Kokoomus ei kyennyt esittämään vaihtoehtoa "demokraattisten voimien linjalle".[24] Hallituksen vaalissa kokoomuksen lista sai 98 ääntä ja yleisdemokraattien lista 250 ääntä. Kokoomuksen kolmas paikka hallitukseen oli aivan hilkulla jäädä tulematta. Kansandemokraatiti saivat jälleen neljä paikkaa, sosiaalidemokraatit ja keskusta molemmat kaksi paikkaa. Erno Lehtinen jatkoi puheenjohtajana lyötyään Peter Fagernäsin äänin 252 – 98.

Liittokokous hyväksyi kansainvälisen ohjelman lisäksi muitakin kannanottoja. Kaikkia koululaisia kehotettiin osoittamaan solidaarisuutta Vietnamin kansalle, liittymään Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan ja juhlistamaan YYA-sopimuksen 25-vuotista taivalta. Kun Kimmo Rentola esitti kannanoton teiniliiton valmistautumisesta Neuvostoliiton 50-vuotisjuhliin, se hyväksyttiin ilman keskustelua. "Kokous osoitti voimakkaasti suosiota kannanoton tultua näin hyväksytyksi", kirjattiin kokouspöytäkirjaan.[25] Kokouksessa esitettiin vetoomus osallistua seuraavan kesän Berliinin X Maailman nuorisofestivaalien valmisteluihin. Peter Fagernäskin kipusi puhujapönttöön. Hän ilmoitti kokoomuksen tukevan festivaalikannanottoa, jossa mm. kehotettiin voimistamaan taistelua solidaarisuuden, rauhan ja ystävyyden puolesta imperialismia ja monopoleja vastaan. Kokouksen vieraana käynyt Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitean edustaja Aleksander Grischenko tervehti teiniliittoa lämpimästi ja kertoi myös neuvostonuorten antavan arvoa teiniliiton työlle imperialismin vastaisessa taistelussa.[26]

Uusi 25-sivuinen kansainvälinen ohjelma oli kolmas teiniliiton historiassa. Kokoomus esitti turhaan lukuisia muutosesityksiä ohjelmaan. Uuden ohjelman laatimista vain vuosi edellisen hyväksymisestä perusteltiin demokraattisten voimien eteenpäinmenolla. Teiniliiton kansainvälisen toiminnan ja ohjelman anti-imperialistista perustaa on nähty tarpeelliseksi syventää, kirjoitti Teinilehti liittokokouspäätöksiä käsittelevässä numerossa. Ohjelman käsittelyn yhteydessä käytiin "korkeatasoinen keskustelu", jonka yhteydessä kokoukselle selvitettiin teiniliiton edustajien kesäisen Budapestin matkan tuloksia. Matkan aikana oli sovittu teiniliiton ja Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton DNML:n yhteistyön kiinteyttämisestä.

Uusi kansainvälisen toiminnan ohjelma alkoi kappaleella Imperialismin synty ja se päättyi EEC:n vastustamiseen.[27] Ohjelman tarkoitus oli ensinnäkin muodostaa poliittinen perusta teiniliiton kansainväliselle toiminnalle ja toiseksi olla toimintaopas liiton piiri- ja perusjärjestötasolla. Ohjelman lähtökohtana oli Rauhanpuolustajien hengen mukainen rauhanteema. "Taistelu yhteiskunnallisen edistyksen puolesta Suomessa on osa maailmanlaajuista taistelua rauhan, demokratian ja yhteiskunnallisen edistyksen puolesta imperialismin kansainvälisen vallan murtamiseksi. Teiniliitto tukee kaikkialla maailmassa toimivia edistyksellisiä voimia niiden kamppailussa ja pyrkii yhteistoiminnassa niiden kanssa lujittamaan kaikkien imperialismin vastaisten voimien toimintayhtenäisyyttä." [28]
7.6 Kansainvälisten ohjelmien kehitys teiniliitossa

Teiniliiton ensimmäinen kansainvälinen ohjelma oli Erkki Tuomiojan käsialaa. Siinä tuomittiin tasapuolisesti niin läntinen kuin itäinen imperialismi ja korostettiin YK:n ihmisoikeuksien julistuksen merkitystä. Ohjelma keskittyi kolmanteen maailmaan ja sen olojen parantamiseen. Toiminnan ytimenä oli aktiivinen kansainvälinen sosiaalipolitiikka ja vapautusjärjestöjen suosiminen. Sosiaalidemokraatit johtivat vielä teiniliittoa kun liiton toinen kansainvälisen toiminnan ohjelma hyväksyttiin vuonna 1971. Kansandemokraatit vaikuttivat ohjelman muotoon ja sisältöön jo selvästi, mutta vallankumouksen terminologian ja tavoitteenasetannan kannalta se oli vielä riittämätön. Kaksijakoiseksi jäsentymässä olevan maailmankuvan pohjalta voitiin päätyä vain siihen, että oli tehtävä vallankumous Suomessa, kirjoittaa Reijo Viitanen. Maailmassa taantumuksellinen imperialismi ja vapautusliikkeet kävivät jatkuvasti veristä taistelua. Jos halusi kukistaa imperialismin, oli kukistettava myös sen kätyrit Suomessa.[29] Tricontin järjestämistä seminaareista hankittiin lisätietoja esimerkiksi Andre Gunder Frankin ajatuksista.[30] Frank oli käynyt Jyväskylän kesässä opettamassa, että kehitysmaiden riisto voidaan lopettaa vain tekemällä vallankumous omassa maassa.[31] Kolmas kansainvälinen ohjelma ei siinä mielessä ollut enää pelkkä kansainvälinen ohjelma, vaan sen tarkoituksena oli olla ideologinen väline myös kotimaisessa keskustelussa. Sama koski taksvärkkejä. Valittujen taksvärkkikohteiden oli oltava sopusoinnussa ja hyödyksi vallankumouksen kansallisten ja kansainvälisten tavoitteiden toteutumisen kannalta.

Teinilehdessä oli käyty keskustelua kansainvälisistä asioista jo kuusikymmenluvun alusta. Vuosikymmenen loppua kohti lehden linja radikalisoitui. Jertta Roosin päätoimittaja-kaudesta lähtien läntiset liitot ja erityisesti Suomen liittyminen niihin tuomittiin jyrkästi. "Demokraattisia" maita ja järjestöjä, Neuvostoliiton koulu- ja nuorisopolitiikkaa sekä ulkopolitiikkaa käsiteltiin ideologisesti ja vain myönteisesti. Kolmatta maailmaa koskenut keskustelu muuttui 1970-luvulle tultaessa. Aiemmin keskustelu oli liikkunut konkreettisissa ongelmissa ja niiden ratkaisemisessa. Asevarustelun ja kehitysavun suhde, nälkä ja väestöräjähdys olivat olleet keskeisiä teemoja. Imperialismin vastaisuus ja ideologiset kysymykset nousivat nyt parrasvaloihin. Ongelmien syyt nähtiin rakenteellisiksi. Sadankomitealaisuus, jota monet 1960-luvun teiniliiton johtohenkilöt olivat edustaneet, vaihtui Rauhanpuolustajien maailmankuvaan, jossa itä oli määritelmällisesti hyvä ja länsi paha. Kansainvälinen sosiaalipolitiikka kolmannen maailman ongelmien ratkaisukeinona vaihtui kolmannen maailman käsittämiseksi kehitysmaiden ja kapitalististen maiden konfliktien areenaksi. Sisältökysymykset ratkaistiin marxilaisen teorian ja uusien kehitysmaateorioiden pohjalta. Samalla YK:n alettiin mieltää olevan suurvaltapolitiikan ja imperialismin asialla.[32] Ne "pienet piirit", jotka lukivat Pakaslahden & Bonsdorffin Valistuneet saalistajat vaikuttivat vahvasti teiniliitossa.
7.7 Avustusjuna Vietnamiin rauhanviikon päätapahtuma

Tuskin vuosi ennätti vaihtua, kun Vietnam-solidaarisuutta jo jatkettiin. Yhdysvaltain joulupommitukset 1972 saivat maailmalla aikaan vastalauseiden myrskyn. Suomi-Vietnam-Seura alkoi organisoida uutta toimikuntaa keskustan ja vasemmiston nuorisojärjestöistä, naisjärjestöistä, ammattiyhdistysliikkeestä, koululais- ja opiskelijajärjestöistä. Seuran puheenjohtaja, kirkkoherra Erkki Arhinmäki kertoi Teinilehdelle, että lastensairaala-keräyksen onnistuminen oli onnistunut esimerkki, joka velvoitti jatkamaan. Nyt tarkoituksena oli kerätä varoja, joilla hankittaisiin lääkeaineita, koulutarvikkeita ja lasten ravintoa; myös tavaralahjoituksia otettiin vastaan, koska avustuserät oli tarkoitus toimittaa Vietnamiin rautateitse.[33]

Teiniliiton hallitus päätti helmikuussa osallistua kampanjaan. Käytännössä Vietnam-solidaarisuustoimia jatkettaisiin lipaskeräyksellä ja "jos mahdollista kuluvan kevään aikana huomioidaan myös STL:n mahdollisuudet lahjoittaa rahaa solidaarisuustoimintaan suoraan." [34] Teiniliiton taloudellinen tilanne ei tällaiseen tosin antanut myöten. Keräys päätettiin toteuttaa n.s. keräysrynnäkkönä, ovelta ovelle –keräyksenä lokakuussa osana rauhanviikkoa. Koska kyseessä ei ollut taksvärkkikeräys, niin kouluhallitus antoi tapahtumaa varten vain puolikkaan koulupäivän vapaaksi. "Koska kouluhallitus arvostaa koululaisjärjestöjen toimintaa Vietnamin kansan hyväksi, kouluhallitus ei näe estettä sille, että oppilaille, jotka osallistuvat edellä mainittuun keräystoimintaan 10.10.1973, voidaan antaa osa koulupäivästä vapaaksi keräyksen suorittamista varten." [35]

Rauhanpuolustajien aloitteesta järjestettiin ensimmäinen rauhanviikko 8.-14. lokakuuta 1973 koko Suomessa. Teiniliitto vastasi rauhanviikon tapahtumista kouluissa tunnuksella Opetus rauhaa palvelemaan. Rauhanviikko oli "koululaisten imperialismin vastaisen taistelun päätapahtuma" kuluvana syksynä, kirjoitti Teinilehti. Viikko alkoi ei-EEC kampanjalla ja jatkui keräysrynnäköllä, jonka yhteydessä kerättiin allekirjoituksia listaan, jossa vaadittiin Saigonin hallitusta vapauttamaan Etelä-Vietnamin poliittiset vangit. Viikko päättyi toiseen nimienhankintakampanjaan. Teiniliitto järjesti kouluissa perjantaina uuden "keräysrynnäkön", Rauhanpuolustajien jäsenhankintakampanjan.

Kokoomuslaiset olivat järjestäneet Ben Zyskowiczin aloitteesta koululaisten rauhanviikon kanssa kilpailevan kampanjan, jossa keskeisiksi teemoiksi oli pyritty nostamaan oikeistolle sopivat aiheet: ihmisoikeudet, kehitysyhteistyö ja rotusorron vastustaminen, demokratia ja Euroopan rauha ja turvallisuus.[36] Zyskowicz yritti tuoda kokoomuksen vaihtoehdon esille myös teiniliiton hallituksen kokouksessa.[37]

Yleisdemokraattien ehdotus rauhanviikon teemoiksi sisälsi viisi aihetta:

1. Imperialismi on kansojen onnen ja rauhan pahin vihollinen

2. Rauhan, turvallisuuden ja yhteistyön Eurooppa

3. Aseidenriisunta, ydinaseeton Pohjola

4. Solidaarisuus Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kansoille: Indokiina, Lähi-Itä, Afrikka ja Chile

5. Organisoituminen rauhanliikkeeseen

Zyskowiczin ehdotus, joka hävisi hallituksen voimasuhteiden mukaisesti äänin 8 – 3, oli seuraava:

1. Ihmisoikeudet

2. Demokratia

3. Kehitysyhteistyö

4. Rauha ja turvallisuus

Päätöksen Rauhanviikon järjestämisestä teki noin 130 kouluneuvostoa, jonka lisäksi monissa muissa kouluissa teinikunta järjesti tilaisuuksia ja osallisti Vietnam-keräykseen. Koulujen keräystulos oli noin 400 000 markkaa ja nimiä poliittiset vangit vapautettava

–vetoomukseen saatiin kerätyksi noin 200 000. Luvut ovat Teinilehden ilmoittamia arvioita; Rauhanpuolustajien jäsenhankintakampanjasta sellaista ei annettu.[38] Kokoomuksen Ihmisoikeuksien ja rauhan viikko oli Teinilehden mukaan fiasko ja siihen osallistui parikymmentä kouluneuvostoa ja teinikuntaa.[39]
7.8 Kaksi liittokokousta, kahdet kouluneuvostovaalit 1973

Poliittinen taistelu teiniliitossa tiivistyi, tai toden teolla vasta alkoi vuonna 1973. Vuoden aikana järjestettiin kahdet kouluneuvostovaalit, joissa kokoomus pääsi vihdoin osoittamaan voimansa. Jo ensimmäisissä vaaleissa yleisdemokraattien rintama alkoi repeillä. Liiton puheenjohtaja, sosiaalidemokraatti Erno Lehtinen ja varapuheenjohtaja, vähemmistökommunisti Kimmo Rentola molemmat halusivat yhteistyötä kaikkien vasemmistolaisten ja keskustan edustajien kanssa. Hallituksen jäsen, keskustan Lauri Kontro, ilmoitti kuitenkin Teinilehden kannen haastattelussa, että keskustalaiset koululaiset menevät kouluneuvostovaaleihin omin vaaliliitoin, mikäli se on mahdollista.[40] Syksyllä pidettyjen toisien kouluneuvostovaalien tuloksena vasemmiston vaaliliitot saivat 31 %, keskusta 14,2 %, ja oikeisto vaaliliitot 36 % paikoista. Tulos ei juuri poikennut tammikuun vaalien tuloksesta.[41] Teinilehden mielestä tulos oli luottamuslause teiniliiton linjalle, koska yleisdemokraattien yhteenlaskettu äänimäärä oli suurempi kuin kokoomusopposition.[42]

Kevään liittokokouksessa 27.-29.4.1973 Lahdessa taistolaisten johtama yleisdemokraattinen rintama vielä esiintyi yhtenäisenä. Kokousta leimasi ärhäkkä väittely järjestöterrorismista. Liiton tarkoituspykälä muutettiin siten, että liiton tuli demokraattisena, anti-imperialistisena ja itsenäisenä koululaisten etujärjestönä kasvattaa koululaisia toimintaan rauhan, demokratian ja yhteiskunnallisen edistyksen puolesta.Vesa Vares tulkitsee "itsenäisenä koululaisten etujärjestönä" tarkoittaneen, että taistolaiset olivat saavuttaneet niin vahvan aseman teiniliiton järjestörakenteessa, että teiniliiton itsenäisyys muista poliittisista ryhmistä oli heidän etujensa mukaista.[43]

9.-11.9.1973 pidetyssä Joensuun syysliittokokouksessa alkoivat uudet taktiset kuviot vaikuttaa hallituskumppaneita haettaessa. Teiniliiton taistolainen järjestösihteeri Matti Viialainen ja kokoomuksen vasemman laidan Anders Blom löysivät toisensa. Taistolaisten ääniä jakamalla he pudottivat Zyskowiczin liiton hallituksesta, jonne Blom nousi hänen sijastaan.[44] Puheenjohtajaksi valittiin kevääseen 1974 asti sosiaalidemokraattien Jukka Oas.[45] Varapuheenjohtajaksi valittiin Matti Viialainen, pääsihteerinä jatkoi Eeva-Liisa Lehto (ent. Wallenius), järjestösihteeriksi valittiin Kimmo Rentola ja Teinilehden päätoimittajaksi Petri Repo, kaikki taistolaisia.[46]
7.9 Suomen valtion kehitysyhteistyöpolitiikka 1960- ja 1970-luvuilla

Vuonna 1971 SYL järjesti yhdessä IUS:n[47] kanssa Afrikan vapautusliikkeiden seminaarin Espoossa. Suomen ulkoasiainministeriö ei myöntänyt SYL:lle avustusta seminaarin järjestämiseksi. UM totesi "…ettei SYL nojautuessaan YK:n päätöslauselmiin ja samalla tukiessaan afrikkalaisia vapautusliikkeitä noudata Suomen virallista ulkopolitiikkaa."[48] Ruotsi oli ensimmäisenä kapitalistisena maana jo vuoden1970-1971 budjetissa tähdentänyt yhteiskuntajärjestelmän merkitystä: "Ruotsi pyrkii ensisijaisesti yhteistyöhön sellaisten maiden kanssa, joiden hallitukset talous- ja sosiaalipolitiikassaan yrittävät toteuttaa sellaisia rakennemuutoksia, jotka luovat edellytyksiä taloudellisen ja sosiaalisen tasaantumisen sävyttämälle kehitykselle." [49] Ruotsin opetusministeri Olof Palme oli itse marssinut helmikuussa 1968 Vietnamin lähettilään kanssa FNL:n mielenosoituskulkueessa.[50] Niinpä voitiin olettaa, että meillä pian seurattaisiin Ruotsin esimerkkiä ja suhtautuminen vapautusliikkeiden tukemiseen muuttuisi.

Suomalaisten puolueiden piirissä tapahtuikin Ahtisaaren mukaan vuonna 1972 "merkittävä kansalaisaktio vapautusliikkeiden tukemiseksi humanitäärisen avun kautta." Oikeisto ja vasemmisto olivat molemmat omista lähtökohdistaan päätymässä kahdenkeskisen avun kannattajiksi. RKP jäi edelleen monenkeskisen avun kannattajaksi. Kaikkien eduskuntapuolueiden ja eräiden kansalaisjärjestöjen allekirjoittama kirjelmä jätettiin elokuussa 1972 ulkoministeri Kalevi Sorsalle. Kirjelmässä esitettiin Suomen humanitäärisen avun antamista Portugalin siirtomaiden Angolan, Guinea-Bissaun ja Mosambikin itsenäisyysliikkeille. Maaliskuussa 1973 Suomen hallitus teki esityksen mukaisen päätöksen.[51] 26. maaliskuuta 1973 pidettiin UM:n toimesta korkeatasoinen seminaari, johon osallistuivat mm. pääministeri Kalevi Sorsa ja ulkoministeri Ahti Karjalainen. UM:n osastopäällikkö Åke Wihtol kertoi seminaarissa, että ulkoministeriössä työskenteli parhaillaan toimikunta, joka pohti välittömän tuen antamista kehitysmaiden vapautusliikkeille. Suomi oli jo antanut rahaa eräälle OAU:n rahastolle, jonka varat menivät suoraan vapautusliikkeille. "Tällä linjalla tullaan menemään entistä pitemmälle", jatkoi Wihtol.[52] Myös presidentti Urho Kekkonen antoi tukensa kehitykselle – tai ohjasi sitä. Kekkonen oli 1960-luvulta lähtien usein tukenut nuoria näiden pyrkimyksissä auttaa kolmatta maailmaa. Kari Möttölä arvioi, että Kekkosen tärkein ulkopoliittinen puhe 1970-luvulta oli vuonna 1973, jolloin hän "otti kansainvälisellä foorumilla myös ehdottoman – siis kaikki puolueettomuusnäkökohdat sivuuttavan – kannan rasismia ja kolonialismia vastaan." [53]

Vuoden 1973 tulo- ja menoarvioesityksen liitteessä Kehitysnäkymät vuosina 1974-1977 rajattiin Suomen kehitysavun pääasiallisten yhteistyömaiden piiri neljään: Chileen, Nigeriaan, Sambiaan ja Tansaniaan. Näitä kutsuttiin myös nimellä ohjelmamaat. Myöhemmin joukkoon lisättiin Vietnam, joka "otetaan heti rauhan tultua jälleenrakennustyön kohteeksi ja nimetään yhdeksi Suomen kehitysavun päävastaanottajamaista." Chilen kanssa kehitysyhteistyö keskeytettiin heti syyskuussa 1973 tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen. Ohjelmamaiden lisäksi Suomi jatkoi keskeneräisiä yhteistyöhankkeita ns. projektimaiden kanssa, joihin kuuluivat Etiopia, Kenia, Kuuba, Peru ja Tunisia.[54] Aiemmin mainitussa seminaarissa esiintyneen Åke Wihtolin mukaan: "Jos tälle maavalinnalle pyritään jäljestäpäin löytämään logiikka, olisi se ehkä, että pyrimme auttamaan maita, jotka valitsemallaan omalla politiikallaan ovat osoittaneet pyrkivänsä taloudelliseen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen."
7.10 Kansalaisjärjestöjen kehitysapu

Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto (vuosina 1965-1972 kansainvälisen kehitysavun toimisto) pyrki pitämään yhteyttä kansalaisjärjestöjen kanssa, olihan sen keskeisillä virkamiehillä järjestötausta. Kiljavalla pidettiin 6.-7.2.1968 kansalaisjärjestöjen toimesta kehitysyhteistyöseminaari, joka asetti työryhmän koordinoimaan kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötä. Työryhmän puheenjohtajana toimi Kai J. Warras SPR:stä ja jäseninä mm. pääsihteeri Marianne Laxén FSS:stä. Teiniliitosta seminaariin osallistuivat Erkki Tuomioja ja Jarmo Mäkelä ja ulkoministeriön kehitysaputoimistosta Jaakko Iloniemi. Työryhmän työn pohjaksi lähetettiin kysely 114 järjestölle niiden kehitysyhteistyötoiminnasta. 64 järjestöä vastasi kyselyyn. 49 totesi kehitysyhteistyön kuuluvan toimintaan kuuden suunnitellessa työmuodon ottamista ohjelmaan. 45 katsoi yhteistyöelimen tarpeelliseksi ja 37 tulevansa varmasti toimintaan. 20 järjestön mielestä valtion olisi rahoitettava toiminta ja 19 mielestä rahoitus olisi hoidettava yhteisesti järjestöjen jäsenmaksuilla.[55]

Warraksen laatiman muistion mukaan työryhmä ehdotti perustettavaksi Kansalais-järjestöjen kehitysyhteistyöpalvelua suunnittelevan ja toteuttavan yhteistyöelimen. Työryhmän ehdotus valmistui 23.9.1968 ja se jätettiin heti ulkoministeri Ahti Karjalaiselle. 30.9.1968 pidetyssä järjestöjen neuvottelutilaisuudessa enemmistö halusi valtiovallan olevan jäsenenä mukana neuvottelukunnassa, kun työryhmän alkuperäisen ehdotuksen mukaan valtiovallan edustajat olisivat vain konsultoivia yhdysmiehiä. Warras osoitti muistion ulkoasainministeriöön Jaakko Iloniemelle ja halusi tietää, mikä valtiovallan suhde toimintaan tulisi olemaan. "Järjestöille olisi ensiarvoisen tärkeätä… tietää, pitääkö valtiovalta mahdollisena tukea taloudellisesti neuvottelukunnan työtä." Iloniemi vastasi Warrakselle, että parempi on olla kiirehtimättä liikaa, koska ilman valtioneuvoston erillistä ja ennakoivaa budjettipäätöstä ei myönteistä vastausta voitaisi antaa. Vaikka lykkääminen oli ikävää, uskoi Iloniemi sen olevan asialle eduksi. "Suuremman kokonaisuuden sisällä ei kokemukseni mukaan ole kovin ylivoimaista saada tällaista suhteellisen vaatimatonta asiaa järjestykseen." [56] Hanke lykkäytyi kuitenkin useilla vuosilla. Vasta vuonna 1974 UM pani hakuun ensimmäiset kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyömäärärahat.

Kirkon ulkomaanapu ja Suomen YK-liitto tekivät ihmisoikeuksien 20-vuotispäivänä 10.12.1968 yhteisen vetoomuksen vapaaehtoisen kehitysyhteistyöveron puolesta. Vetoomus ei saavuttanut suurta kannatusta ja siksi Turun yliopiston ylioppilaskunta, Åbo akademi studentkår ja Suomen kristillinen ylioppilasliitto laativat uuden ehdotuksen 16.5.1969. Tarkoitus oli kutsua koolle laaja joukko työnantaja- ja työntekijäjärjestöjä, Suomen Ylioppilaskuntien Liitto, Kirkon ulkomaanapu ja ulkoasiainministeriön edustajat. Alustavassa mutta konkreettisessa ehdotuksessa esiteltiin prosenttiliikkeen perusajatus: valtakirja, joka valtuuttaa pidättämään yhden prosentin allekirjoittajan tuloista hänen itsensä valitsemaan kehitysyhteiskohteeseen. Kohdevaihtoehtoja oli ennalta valittu soveliaasti kolme kappaletta, kukin edustamaan erilaista "kehitysmallia". Kirkon ulkomaanapu edusti bilateraalista ja kirkollista, YK:n kehitysohjelma multilateraalista ja puolueetonta, Mosambik-instituutti poliittista ja antikolonialistista vaihtoehtoa.[57]

SYL:n vastaus aloitteeseen oli tyrmäävä. Liiton puheenjohtajan Kimmo Eskolan ja pääsihteerin Matti Louekosken ilmoittivat avoimessa kirjeessä liiton hallituksen käsitelleen asiaa ja todenneen, että hanke ei vastaa liiton käsityksiä siitä, kuinka kehitysyhteistyöhön osallistuminen tulisi Suomessa järjestää. Vapaaehtoisuutta oli jo kokeiltu liikaakin. "Valtiovalta mielellään katsoo… kansalaisten oma-aloitteisen ja vapaaehtoisen toiminnan poistavan kokonaan valtiovallan toimenpiteiden tarpeen samalla sektorilla." Frankilaiseen kehitysteoriaan viitaten liitto vielä huomautti, että kehitysyhteistyö sinänsä ei edes ratkaise ao. yhteiskuntien ongelmia.[58] Prosenttiliike käynnistyi Suomessa vasta vuonna 1980.
7.11 SYL:n kehitysyhteistyö

SYL oli kevään 1969 liittokokouksessa hylännyt vanhan "diakonialinjan", ts. luopunut yksittäisten stipendiaattien avustamiseen perustuvasta kehitysmaapolitiikasta. Liitto suositti jäsenilleen pakollisen kehitysyhteistyömaksun perimistä jäsenmaksun yhteydessä. Liiton kehitysmaapoliittinen ohjelma, ns. riistoraportti, valmistui marraskuussa 1969. Raporttia pidettiin ensimmäisenä nykyaikaisena suomenkielisenä kehitysmaaohjelmana, jossa kolmannen maailman ongelmia tarkasteltiin kansainvälisen järjestelmän näkökulmasta. Syksyn liittokokous ei kuitenkaan konkretisoinut SYL:n kehitysmaatavoitteita eikä sitä tehnyt mainittu ohjelmakaan. Taustalla vaikutti liiton historian kirjoittaneen Esa Sundbäckin mukaan tuhatkuntalaisten karsastus riistoryhmän raportin poliittiseen näkökulmaan ja yleensä kokoomuslaisten epäluulo SYL:n kansainvälistä toimintaa kohtaan. Vuonna 1969 käyttöön otetusta vapaaehtoisesta kehitysyhteistyömaksusta muodostui sittemmin liiton kehitysyhteistyötoiminnan perusta.[59]

Keväällä 1970 SYL:n hallitus määritteli kehitysmaapolitiikkansa suuntaviivat. Toimintamuodoiksi katsottiin painostustoiminta – jota teiniliitto ei kovin korostanut kansainvälisen toiminnan ohjelmissaan – sekä keräys- ja avustustoiminta ja informaatiotoiminta. Ohjelmassa todettiin, että "liitto tiedostaa alikehittyneisyyden jatkumista – jopa lisääntymistä – edistävät maailmantalouden ja kansainvälisen politiikan valtavirtaukset sekä oman paikkansa alikehittyneisyyttä, sortoa ja riistoa vastustavienn voimien rintamassa erityisesti edistyksellisessä nuorisoliikkeessä." Liitto järjesti seuraavana vuonna mm. aiemmin puheena olleen seminaarin afrikkalaisten vapautusjärjestöjen kanssa, jota UM kieltäytyi rahoittamasta.

SYL:n kehitysmaapolitiikan muutos kulki samoja ratoja kuin teiniliitossa – sisäpolitiikan perässä. Kun kokoomuksen opiskelijajärjestön Tuhatkunnan hegemonia liiton hallituksessa murtui, alettiin liiton kansainvälistä toimintaa kehittää vasemmistolaiseen suuntaan. Syksyllä 1970 käydyissä vasemmiston ja keskiryhmien välisissä neuvotteluissa sovittiin SYL:n liittymisestä IUS:n jäseneksi. Vasemmiston opiskelijajärjestöt SOL ja SONK pääsivät samana syksynä hallitukseen. Keväällä 1971 SYL assosioitui IUS:n jäseneksi. 1970-luvun loppua kohti SYL:n IUS-toiminta vilkastui suomalaisten oman kehitysmaapolitiikan, bilateraalisten suhteiden sekä pohjoismaisen yhteistyön kustannuksella. Kokonaisuudessaan kehitysmaapolitiikan merkitys laski SYL:n toiminnassa pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Taantuminen johtui siitä, ettei SYL:n onnistunut levittää jäsenistön keskuuteen kehitysmaapolitiikan eettistä velvoitetta, selittää Sundbäck.[60]

[1] Vares (1999), s. 126.

[2] Blåfield & Vuoristo (1983a), s. 67 ja (1983b), s. 66.

[3] KA STL I Db1, vuoden 1972 toimintasuunnitelma.

[4] Blåfield & Vuoristo (1983a), s. 67.

[5] Aho (1996), s. 76-77.

[6] ibid, 77-78.

[7] KA STL I Ca1, kevätliittokokous 1972.

[8] von Bonsdorff (1986), s. 191.

[9] Teinilehti 4/1972.

[10] KA STL I Cb8, pöytäkirja STL:n hallituksen kokouksesta 22.3.1972.

[11] Teinilehti 4 ja 6/1972.

[12] Vares (1999), s. 126.

[13] Teinilehti 7/1972.

[14] KA STL II mappi 32, NVT-keräysesite.

[15] KA STL I Cb8, pöytäkirja STL:n hallituksen kokouksesta 24.5.1972.

[16] KA STL II mappi 32, SM päätös N:o 4364 / 466 / 72.

[17] KA STL I Cb8, pöytäkirja STL:n hallituksen kokouksesta 27.9.1972.

[18] KA STL I Ca11, syysliittokokous 1972.

[19] Teinilehti 1/1973.

[20] Teinilehti 8/1972.

[21] Teinilehti 8/1972.

[22] Teinilehti 9/1972.

[23] KA STL I Ca11, syysliittokokous 1972.

[24] Teinilehti 9/1972.

[25] KA STL I Ca11, syysliittokokous 1972.

[26] Teinilehti 9/1972.

[27] KA STL IV, mappi 18.

[28] KA STL IV, mappi 18.

[29] Viitanen (1994), s. 491-192. Katso m. Hyvärinen, Matti (1994), s. 247.

[30] Tosin Ilkka Ristimäki artikkelissaan Valinnat ja vaihtoehdot Suomen kehitysapupolitiikassa moittii Tricontia poliittisesta taitamattomuudesta: "Tuhatliuskaisesta tuotannosta ei yksikään nide ole pyrkinyt analysoimaan Suomen kehitysapua ja suhteita kolmanteen maailmaan. Ei marxilaisen eikä liberalistisen viitekehyksen puitteissa." Sosiologia 1/1970, s. 39. Teiniliiton taistolaiset eivät puolestaan mm. Rentolan mukaan olleet analysoijien etujoukkoa.

[31] Frank, Andre Gunder: Kolmas maailma ei ole erilainen. Sosiologia 1/1970, s. 9-21.

[32] v. Bonsdorff (1986), s. 304.

[33] Teinilehti 1/1973.

[34] KA STL I Cb8, pöytäkirja STL:n hallituksen kokouksesta 27.2.1973.

[35] KH Rk 8816/7378, 20.9.1973.

[36] Vares (1999), s. 128-129.

[37] KA STL I Cb8, pöytäkirja STL:n hallituksen kokouksesta 4.9.1973.

[38] Artikkelissa Rauhanpuolustajien vuosikymmeniltä [Rauhanpuolustajat 50 vuotta] kirjoittaa Markku Kangaspuro, että koko keräyksen tulos oli 540 000 markkaa ja että Vietnam-viestissä kerättiin 200 000 nimeä Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamisen puolesta. Rauhan Puolesta 3/1999.

[39] Teinilehti 11/1973.

[40] Teinilehti 1/1973.

[41] Kärenlampi (1999), s. 213.

[42] Teinilehti 12/1973.

[43] Blåfield & Vuoristo (1983a), s. 65; Vares (1999), s. 130.

[44] Blåfield & Vuoristo (1983b), s. 68.

[45] KA STL I Ca12, kevät- ja syysliittokokous 1973.

[46] KA STL I Cb9, pöytäkirjat STL:n hallituksen kokouksista 18.12.1973 (kokous 1/74) ja 4.1.1974 (2/74).

[47] International Union of Students, Neuvostoliittoa myötäilevä sosialistinen opiskelijaliitto.

[48] Harmo (1971), s. 197.

[49] Pakaslahti & von Bonsdorff (1970), s. 43.

[50] von Bonsdorff (1986), s. 97.

[51] Ahtisaari (1973), 9-24.

[52] Suomenmaa 27.3.1973 ja Helsingin Sanomat 28.3.1973.

[53] Möttölä Kari: Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla. Teoksessa Ulkopolitiikka ja kansalaismielipide. Tampereen Paasikivi-seura. Tampere 1983, sivu 56.

[54] Alanaatu (1974), s. 32-33.

[55] Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön koordinointia suunnitteleva toimikunta 1968-1969.

P.M. / pääsihteeri Kai J. Warras (SPR), 7.2.1969. 2/285 –69, 12 R/S10 UA.

[56] Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön koordinointia suunnitteleva toimikunta 1968-1969.

kirje 48334, 10.3.1969 /Jaakko Iloniemi. 2/285 –69, 12 R/S10 UA.

[57] Vapaaehtoisen kehitysyhteistyöveron valtiollinen aktio (ehdotus). Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyö 1969-1975, 27/294 –69, 12 R/S10 UA.

[58] SYLTIEDOT N:o 20/497/5/400/1.7.1969. SYL-kehitysapu. Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyö 1969-1975, 31/294 –69, 12 R/S10 UA.

[59] Sundbäck (1991), s 93-94 ja 134. Riistoraportti on Markku Heiskasen, Jarmo Mäkelän, Miko Pyhälän ja Jarmo Saaren valmistama Raportti alikehittyneiden maiden riistosta 6.11.1969.

[60] Sundbäck (1991), s. 96-99.

Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivu
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: pekka 2
Tiistaina 13.12. 2005 klo 22:37:18

Message:
Hyvä linkki. alkoi jo hitaammallekin selvitä, kiitos!

Kummassa Nykyteinit tankkaa, urea vai dieselmittarissa? Tankkaakohan ne päähän tuota ekaa?

Itse teini-iässä tankkasin 2-T mittarilla, mutta sellaisia ei nykyään taida enää asemilta löytyäkään?
RE: Ureaa tankkiin?
Lähettäjä: PeeÄs
Keskiviikkona 14.12. 2005 klo 14:56:13

Message:
Nykynuoret ajaa nelitahtikoneilla ja jos tarvisi urearuiskutusta niin ei muuta kuin korvasta letku pakoputken alkupäähän........ semmoista se on nykysakki. Ei vaan ei pidä yleistää, on nykynuorissakin erittäin hyvää ainesta joukossa mutta se pullamössöporukka on ihan P**stä. Ja sitä on paljon määrällisesti enemmän kuin oli 60-70 -luvulla esimerkiksi.