Aihe: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Kansa
Torstaina 01.12. 2005 klo 18:23:54

Viesti:
Jos pistetään vaakaan ehdokkaiden hyvät ja huonot puolet on se nyt aika selviö,että ainoa jonka hyvätpuolet vaasa painaa enempi kuin huonot on meidän Sauli Niinistö.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Tanja
Torstaina 01.12. 2005 klo 18:40:45

Message:
Kukas teistä tuntee ne hyvät puolet? No pojat on poikia. Olisivat joskus piipahtaneet yhdessä että olis voinu ottaa miehistä mittaa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Entinen resitentti
Maanantaina 05.12. 2005 klo 10:50:14

Message:
Vanhanen ja Niinistö OK. Halonen ei. Halonen hamuaa valtaa, tekee päätöksiä vasten eduskunnan päätöksiä, poistaa miinat, ja tulevaisuudessa päästää ryssät vielä "kylään". Helppo kysymys: kuka näistä oli stasin vakoja ? Asiasta vaietaan ainavaan.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Kansalainen
Maanantaina 05.12. 2005 klo 11:05:07

Message:
Puhukaa te vaan paskaa ja haukkukaa mutta HALOSESTA TULEE seuraavakin presidentti! Petturilla ja sikariukolla ei ole MITÄÄN jakoa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Stasi
Maanantaina 05.12. 2005 klo 11:25:17

Message:
Suomessa edelleen näkyy olevan noita "johdettavia" äänestäjiä (kansalainen).
Eikö tää stasi juttu pitäis julkistaa ennen vaaleja, ettei tarttis nolata koko Suomea sitten myöhemmin. On pian niinkuin naapurissakin stasin vakooja presidenttinä, ainakin jos edellistä kirjoittajaa "uskoo". Mitä tarkoittaa Petturi ?, vai onko se väärin kirjoitettu Petteri?
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä:
Maanantaina 05.12. 2005 klo 11:25:59

Message:
Ihan sama kumpi Matista ja Saulista, kunhan vaan tarja ei pääse ressaksi.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: antaja
Maanantaina 05.12. 2005 klo 12:07:17

Message:
Kun menen äänestyskoppiin niin annan ääneni Kuukunalle.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: K
Maanantaina 05.12. 2005 klo 12:09:02

Message:
Halonen ON PRESIDENTTI ja tulee olemaan ensi kaudellakin. "KEPU PETTÄÄ AINA!" siitä se petturi (naistouhuista ei nyt puhuta). "stasin vakooja presidenttinä..." Mitäs tuo tarkoitti, onko Matti tai Sauli ollut vakoojana? Toistetaan vielä kun ette tunne nykyistä presidenttiä: Halonen ON presidentti. Kannattais tuon "stasin" miettiä mitä höpisee. Ennemmin vaikka Bjarne, Eeva tai kuka vaan kunnei Matti!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: larva
Maanantaina 05.12. 2005 klo 13:12:03

Message:
Näin larva ajattelee istuvasta valtionpäämiehestä.


Tämä Stasi-kytkentä istuvalla Tasavallan Presidentillä on huomionarvoinen seikka.

Toinen on USA:n suuntaan tulehtuneet suhteet mm. em. julkisista syytöksistä, että USA:n presidentti on sotarikollinen.

Suomen pankin johtajanimitys sekoitti vanhan käytännön pysyvästi ja jouduttiin lakimuutosten tielle, kun em. lahjoitti vapaan paikan vastapalveluksena vanhalle tutulleen.

Ateismi ei myöskään pue maailman luterilaisemman valtion päämiestä.

Aktiivijäsen sukupuolivähemmistöjen edustajissa.

Atacin jäsen.

SAK:n juristi työhistorialtaan.

Taistolainen maailmankuva.

Jyrää päätökset pahalla sisulla keinoja kaihtamatta.

Hankala työtoveri. Lähes sosiopaatti.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Reiska
Maanantaina 05.12. 2005 klo 16:20:12

Message:
Toivottavasti joku muu kuin Halonen...
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Vasemmistonot.
Maanantaina 05.12. 2005 klo 16:40:51

Message:
larva kirjoitti asiaa:Tarjahan on todella ollut homojen ja lesbojen puheenjohtaja sekä vasemmistojyränä SAK.ssa.Onko työssään hankala entiedä mutta kuuskytluvun taistolainen maailmankuva varmasti on ollut.Uskoisin kyllä,että Niinistö ei hassunpi isäntä olisi, joskaan ei niillä nyt enää ole kuin synbooli arvo.Jos Suomi on enemistöltään oikeistolainen niin pitäisihän se näkyä päämiehessäkin.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: nii
Maanantaina 05.12. 2005 klo 17:29:24

Message:
mutta kun ei ole enemmistö oikeistolaista, ei oo ku kokoomuslaiset. Halonen on passeli siihen hommaan. Ei mitään änkyttävää absolutistia takinkäntäjää, eikä rullaluistelevaa pankinjohtajaa. Nuo stasipuheet on täyttä propakandaa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: JUDGE
Maanantaina 05.12. 2005 klo 17:32:01

Message:
TUOMARI on homopaimenpoika!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Stasi
Maanantaina 05.12. 2005 klo 21:35:09

Message:
Halonen pettää aina. Tällä hetkellä koko koneisto yrittää peittää entisiä tekemisiä. Noin 20 % vanhemmista vasemman suunnan edustajista on ollut jotenkin "stasin" kanssa tekemisissä. Historiaa ei voi peitellä, eikä ole tarpeenkaan ja jää kyllä kiinni myöhemmin.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: larva
Maanantaina 05.12. 2005 klo 22:22:08

Message:
Stasin arkistot ovat niin pahasti tuhoutuneet, ettei moniakaan sieltä tuloja saaneita voida vakuuttavasti todentaa.

Hajanaisilla viittauksilla peitenimiin maksujen yhteydessä ei ole kovin suurta todistusvoimaa.

Se on muuten aika kornia tuo DDR:n kommunistisen puolueen ihannointi Suomen kommunistien piirissä.

Liekö kyse siitä että SDP:n äitipuolue NKP huomioi ainoastaa tytärpuolueensa, ja suhtautui jyrkän torjuvasti Suomen kommunistipuolueisiin;)

Minä en vasemmistoa henk koht tule äänestämään milloinkaan, enkä missään tapauksessa. On sen verran käytännön kokemusta tullut tuosta reaalisosialismista. Suosittelen muillekin.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Aaro
Maanantaina 05.12. 2005 klo 22:57:28

Message:
Jos meinataan sotilasliitto Natolta välttyä niin Matti laitetaan pressaksi.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: jaa ei tyhjiä poissa
Maanantaina 05.12. 2005 klo 23:18:44

Message:
NATO:on mennään jokatapauksessa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: tutkija
Maanantaina 05.12. 2005 klo 23:42:23

Message:
Miksi suomen poliittiset arkistot 60-70 luvulta on julistettu salaisiksi 5o vuodeksi, vaikka kremlin arkistot ovat auenneet.
Vastaus tuli jo tuossa vähän ylempänä.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Huomioitsija
Tiistaina 06.12. 2005 klo 00:49:39

Message:
Tutkija, laittaudupa itse ehdokkaaksi. Voisit saada monelta Stihl - sahurilta äänen. Siihen saakka itselläsi on edelleen presidentivaalissa yksi ääni, olkoonpa sitten kuinka kova tahansa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: El Reino
Tiistaina 06.12. 2005 klo 09:53:31

Message:
Kai ne arkistot olisivat Neuvostoliitossakin lukkojen takana. Kun ovat kerran vielä Venäjälläkin suurelta osin välttyneet tutkijoilta, jotka ovat yrittäneet selvittää Neuvostoliiton aikomuksia sen hyökätessä suomeen 39.

Ja paljon muuta. Sosialisten suoraan tai välillisesti murhaamista ihmisistäkin luku vaihtelee 30 miljoonasta 150 miljoonaan.

Edellistä ei tosin koskaan saada täsmäytettyä.


Yksi syy olla äänestämättä minkään sortin solistia.


RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä:
Tiistaina 06.12. 2005 klo 13:08:06

Message:
Vanhanen vastusti polttoaineveron laskua.
Halonen hyväksyi uuden tekijänoikeulain.
Niinistö ei nyt vielä ole kovin pahoja tehnyt.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: ???
Tiistaina 06.12. 2005 klo 15:14:47

Message:
Mites nuo liittyy pressan valtaoikeuksiin?
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Juu
Tiistaina 06.12. 2005 klo 17:43:41

Message:
Niinistön takia olemme kusessa päästösopimuksen kanssa. On siinä kanssa ehdokas.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: ???
Tiistaina 06.12. 2005 klo 19:44:56

Message:
Miten Niinistö liittyy päästöoikeuksiin?

Hänhän on Euroopan keskuspankin johtajia.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: noo
Tiistaina 06.12. 2005 klo 20:47:53

Message:
Niinistö oli yksi keskeisin ministeri v.98 kun sopimus tehtiin.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä:
Tiistaina 06.12. 2005 klo 21:07:58

Message:
Kepu pettää aina ja niin myös vanhanen. Mutta Halosesta TULEE seuraavakin Pressa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Aapo
Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 22:15:06

Message:
Niin Halosta kannatetaan...
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Tapsa vaa
Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 22:16:49

Message:
Niin mutta eihän sitä Kekkosen veroista presidenttiä tule koskaan olemaan NYYHH NYYHH!!!!!! BYÄÄHHH!!!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Niinistö OK
Torstaina 08.12. 2005 klo 10:37:05

Message:
Yleinen kysymys: miten kepu on pettänyt ? Anna esimerkkejä. Vai onko kysymyksessä yksinkertaisen johdettavan immeisen yksinkertainen hokema. Oletko sinä johdettavissa ?

Kerro miksi Halonen olisi muita parempi ? Itse en keksi siihen mitään.


RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Kekkonen
Torstaina 08.12. 2005 klo 10:45:15

Message:
Jos olet köyhä / kipee, ja haluat olotilasi jatkuvan, niin äänestä Setan tätiä Halosta.

Jos haluat muutosta parempaan, niin äänestä Vanhasta tai Niinistöä.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: V + N
Torstaina 08.12. 2005 klo 10:52:08

Message:
Tiedoksi vain: Halonen hommas Suomea Neuvostoliiton osaksi -70 luvulla. En tiedä onko kaikki sen äänestäjät ihan järkeviä ?
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Erkki
Torstaina 08.12. 2005 klo 14:16:44

Message:
Vanhanen tai Niinistö pressaksi. Ei Haloselle!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: IsooAntti
Torstaina 08.12. 2005 klo 15:37:24

Message:
Niinistön poika näytti Vanhaselle ja etenkin Halosen punikille missä kaappi seisoo ja mistä kana kusee.Siis TV keskustelussa.Jos tosiaan halutaan,että Suomi olisi sitä mitä suomesta yleensä kansa ajattelee niin ei kai voi muita remmin johtoon ajatellakkaan kuin Niinistö.Ei ainakaan sosialistia.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: pöh
Torstaina 08.12. 2005 klo 16:48:37

Message:
Tyrkytä sä lahtari sitä luistelijaa tolppa-apinaksi ei muuhun!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: selvä
Torstaina 08.12. 2005 klo 17:14:35

Message:
Taitaa sieltä stasin arkistosta löytyä eniten kepulaisia lehmänkauppiaita ja luulettekos te onnettomat että sosiaalidemokraattinen puolue
olis jotenkin työvänpuolue ja vasemmistolainen,
nehän vaan kusettaa sillä imakolla äänestäjiä.
Sauli se jakais kaikki yhteiset rahat optiomiljonääreille.Puolue toimistot vitut välittää
teistä ja meistä,keskenänsä vallasta tappelevat.
Vihreät,hesalaisten city-puolue säestää sivussa.
Loput voin haukkua sitten toisella kertaa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: JR
Torstaina 08.12. 2005 klo 21:45:46

Message:
Halonen on kuitenkin ainoa, joka on aikanaan julkisesti esittänyt, että suomi pitäisi liittää Neuvostoliittoon. Mitäs siihen sanotte?
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: pöh
Torstaina 08.12. 2005 klo 21:52:29

Message:
Puhu sä kepu paskaa vaan niinku AINA!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Tarja H
Torstaina 08.12. 2005 klo 21:58:50

Message:
Puolustusvoimien ylipäällikkö ei tunnista alikessun merkkiä! Siis istuva presidentti.
Ei mutta lata on hyvä auto. Nokkaakseli joskus mennöö ja venttiilit pittää säätää levillä tulkilla jottei naputa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Ekakerta
Lauantaina 10.12. 2005 klo 10:40:45

Message:
Aattelin äänestää Vanhasta, ku tuo Halonen vaikuttaa maanpetturilta. Osa yllä olevista tiedoista näköjään löytyy jopa Halosen omilta sivuilta, ei olis uskonu. Edelleen askarruttaa, miten se kepu pettää ja mitä se tarkoittaa ? En ole seurannut politiikkaa aiemmin paljoakaan. Tässä Anneli jutussahan kävi tossa jokuaika sitten, että se oli oikeessa ja demarit valehteli Halosen ja Lipposen johdolla.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Hyvä Suomi !!!
Lauantaina 10.12. 2005 klo 13:41:52

Message:
Harmaa aivoton massa on aina mennyt sosialistien perässä kun ei tarvii itse ajatella,agitaattorit kun hoitaa sen hokemisen.Itsenäiset ja ajattelevat yksilöt ymmärtävät mikä on suomen kansalle paras vaihtoehto,ei ainakaan punaväri vaan rehti sinivalkoinen Suomalainen.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: sosialisti
Lauantaina 10.12. 2005 klo 15:13:45

Message:
Tietysti ääni Haloselle,sanoohan sen järkikin!Vanhanen ja Niinistö saavat kunnolla halosta!!!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Kalle
Lauantaina 10.12. 2005 klo 15:49:25

Message:
kyllä se timo soini on paras

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Kalle
Lauantaina 10.12. 2005 klo 15:49:30

Message:
kyllä se timo soini on paras

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Valtaan.
Lauantaina 10.12. 2005 klo 16:20:33

Message:
Kyllä nais presidentti suomelle sopii varsinkin kun valtaoikeudet on nykyään sitä mitä on.On se kummallista,että pitää ihan prysselistä saakka kertoa meille kuinka luontoa suojellaan ja kunka suuri petokanta pitää olla,pitäisihin se olla meille itsellekkin selviö.Siksi rohkea,älykäs ja ennenkaikkea vihreitäarvoja puolustava Heidi Hautala on varsinainen ääniharava tulevissa vaaleissa.Äänestä sinäkin Heidi toiselle kierrokselle.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Peräkorvesta
Lauantaina 10.12. 2005 klo 17:05:53

Message:
Naiset *ittuun

Ääni Kuukunallen.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: TOTUUS
Lauantaina 10.12. 2005 klo 22:35:56

Message:
Anneli JÄTEMÄKI VAKOILI yhdessä Mannisen kanssa Tasavallan presidentin Salassapidettäviä tietoja ja VUOTI niitä julkisuuteen. Siis sotaoloissa hänet olisi tuomittu kuolemaan! Se ei siis todellakaan ollut mitän leikkiä keput, KEPU PETTÄÄ AINA piti silloimkin paikkansa! LUULETTEKO perkele että pääministeri olis pelkkien haukkumisten takia eronnu!!!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä:
Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:08:14

Message:
Hevosmiesten tietotoimiston uutisia?
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: TOTUUS 2
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 14:36:07

Message:
"Anneli JÄTEMÄKI VAKOILI yhdessä Mannisen kanssa Tasavallan presidentin Salassapidettäviä tietoja ja VUOTI niitä julkisuuteen" = kaikki tiedot olivat julkisesti saatavilla = Mannisen tiedoista ei ollut mitää uutta / salaista ja kaikki tiedot olivat totta = Anneli ei tietoja keksinyt. "Siis sotaoloissa hänet olisi tuomittu kuolemaan!" = Halonen ja Lipponen olisi tuomittu kuolemaan, koska toimivat ilman eduskunnan tukea. "LUULETTEKO perkele että pääministeri olis pelkkien haukkumisten takia eronnu!!!" = Anneli erotettii sen kohun takia, jonka demarit asiasta tiedotusvälineiden avulla aiheutti, ei minkään laittomuuden takia. Demarit järjestelivät tiedotusvälineille asin niin, että Anneli olisi syyllinen johonkin ja itse tiesivät Annelin kyllä syyttömäksi mihinkään. Yksinkertainen Suomen kansa menikin aluksi pahasti retkuun uskoi vahvasti asiaan, jota tiedotusvälineissä sepustettiin. Myöhemmin selvisi että Annelin asia olikin totta, eli Halonen ja Lipponen pettivät ja valehtelivat koko jutun ja Annelista ei löydetty mitään moitittavaa. Asiaa ei kuitenkaan enään myöhemmin mitenkään korjattu ja asia tuntuu elävän suomalaisten mielissä demareitten suunnittelun mukaan.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Demari
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 14:41:22

Message:
"TOTUUS 2" kertomus pitää kutinsa, asia oli juuri noin. Eduskuntavaalien tapahtumia ei pidä sekoittaa presidentin vaaleihin, tuokin asia on jo sovittu, ei sotketa enään.

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Johan ny
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 21:55:14

Message:
Nyt tuli kyllä TOTUUS 2 alias Demari:lta niin TÖRKEÄÄ valetta että.... Tiedot olivat salaisia silloin ja tämä koukkunoka naama pokkana VALEHTELI "EN OLLUT PYYTÄNYT JA NE TULIVAT YLLÄTYKSENÄ" muistatteko kun eduskunta räjähti nauruun! Kepulaisten oli pakko vaihtaa ministeriä ja tämä änkyttäjä nousi esiin jostain ei mistään. Kepu pettää AINA, kuten anneli todisti ja petti!



RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: TH
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 22:55:53

Message:
Äijät puhuu niin kuin jotain asiasta tietäs:-))))
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Raittusjärjestö
Maanantaina 12.12. 2005 klo 00:22:50

Message:
Tenut traktorin tankkiin, ei vatsaan.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: näin on tosi
Maanantaina 12.12. 2005 klo 08:01:52

Message:
Lähettäjä: TOTUUS
Lauantaina 10.12. 2005 klo 22:35:56

Message:
Anneli JÄTEMÄKI VAKOILI yhdessä Mannisen kanssa Tasavallan presidentin Salassapidettäviä tietoja ja VUOTI niitä julkisuuteen. Siis sotaoloissa hänet olisi tuomittu kuolemaan! Se ei siis todellakaan ollut mitän leikkiä keput, KEPU PETTÄÄ AINA piti silloimkin paikkansa! LUULETTEKO perkele että pääministeri olis pelkkien haukkumisten takia eronnu!!!

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: TH
Maanantaina 12.12. 2005 klo 09:55:07

Message:
Itte se taisi erota. Politiikka on semmosta.

Ei muuten saanut edes sakkoa saati huomautusta. Huonohan silloin olisi sota-aikanakaan ketään ampua;)

Mites sulla se lääkitys sujuu? Skitsofrenia on vakava sairaus hoitamattomana.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: näin on tosi
Maanantaina 12.12. 2005 klo 11:56:16

Message:
Niin sähän sen varmaan tiedät KOKEMUKSESTA ! Jaa ei saanu sakkoja, no taisi sentään AIKA ISON HUOMAUTUKSEN saada! (vai miksei ole pääministeri nyt)
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: nkvd
Maanantaina 12.12. 2005 klo 14:41:34

Message:
eikös nykyinen pääministeri maininnut että suomessa ei äänestetä eu.n perustus laista,,,?eli se jo viittaa miehen ajatusmaailmaan eli miten on demokratian laita.siis soini.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä:
Maanantaina 12.12. 2005 klo 17:13:53

Message:
Huomautus on lievin rangaistusmuoto, eikä sitä käytetty, koska rikosta eikä rikkomusta ollut tapahtunut.

Elä ukkopolo muuten rienaa. Voi tulla syyte parjauksesta, jos kantaa vääriin korviin.

Siitä tulee sitten sitä sakkoa.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: 10 Pistettä Annelill
Maanantaina 12.12. 2005 klo 18:58:05

Message:
Demarit kiinnittivät huomiota toisarvoiseen asiaa, jolla saivat kansan mukaansa. Varsinainen kaiken alku oli, että Lipponen ja Halonen valehtelivat kansan edessä tekemisistä. Lipponen saikin sitten "rangaistuksen" ja taitaa jatkaa vieläkin uhoamistaan asiasta. Annelin reilu voitto jurpi niin valtavasti, että tämä mustamaalaus oli demareiden pakko tehdä. Mikäli kaikki demarit olisivat totuuden tienneet, ei tätä mustamaalausta olisi edes yritetty. Mustamaalaus onnistui kuitenkin niin hyvin, että osa "kansasta" näköjään vieläkin "uskoo" siihen. Lopuksi tähän vielä asian "sivusta" lainaus:
----------------------------------------------
Lähettäjä: Johan ny
Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 21:55:14

Message:
Nyt tuli kyllä TOTUUS 2 alias Demari:lta niin TÖRKEÄÄ valetta että.... Tiedot olivat salaisia silloin ja tämä koukkunoka naama pokkana VALEHTELI "EN OLLUT PYYTÄNYT JA NE TULIVAT YLLÄTYKSENÄ" muistatteko kun eduskunta räjähti nauruun! Kepulaisten oli pakko vaihtaa ministeriä ja tämä änkyttäjä nousi esiin jostain ei mistään. Kepu pettää AINA, kuten anneli todisti ja petti!
------------------------------------
Eli tuossa vaiheessa asiasta ei enään puhuttu ollenkaan.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Don Presidentti
Maanantaina 12.12. 2005 klo 19:58:29

Message:
Eli äänet Saulin plakkariin, niin saadaan hyvä presidentti!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Tämä faktaa
Maanantaina 12.12. 2005 klo 20:02:01

Message:

Anneli JÄTEMÄKI VAKOILI yhdessä Mannisen kanssa Tasavallan presidentin Salassapidettäviä tietoja ja VUOTI niitä julkisuuteen. Siis sotaoloissa hänet olisi tuomittu kuolemaan! Se ei siis todellakaan ollut mitän leikkiä keput, KEPU PETTÄÄ AINA piti silloimkin paikkansa! LUULETTEKO perkele että pääministeri olis pelkkien haukkumisten takia eronnu!!!

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: sikarimies
Maanantaina 12.12. 2005 klo 20:03:57

Message:
Rullaluistelija kiivetköön tolppaan huutaan apua!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Toivoa on
Maanantaina 12.12. 2005 klo 21:11:33

Message:
Nimimerkki "Tämä faktaa" saattaa oppia vielä ennen vaaleja lukemaan ja ymmärtämään, jos vakavasti asiaan suhtautuu. Vastaavaa ymmärtämättömyyttä ilmenee myös Suomen tiedotusvälineissä.


RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: tosi on
Tiistaina 13.12. 2005 klo 06:45:29

Message:
Tämä ON faktaa, kepun propakandasta huolimatta : Tiedot olivat salaisia silloin ja tämä koukkunoka naama pokkana VALEHTELI "EN OLLUT PYYTÄNYT JA NE TULIVAT YLLÄTYKSENÄ" muistatteko kun eduskunta räjähti nauruun! Kepulaisten oli pakko vaihtaa ministeriä ja tämä änkyttäjä nousi esiin jostain ei mistään. Kepu pettää AINA, kuten anneli todisti ja petti! Anneli JÄTEMÄKI VAKOILI yhdessä Mannisen kanssa Tasavallan presidentin Salassapidettäviä tietoja ja VUOTI niitä julkisuuteen. Siis sotaoloissa hänet olisi tuomittu kuolemaan! Se ei siis todellakaan ollut mitän leikkiä keput, KEPU PETTÄÄ AINA piti silloimkin paikkansa! LUULETTEKO perkele että pääministeri olis pelkkien haukkumisten takia eronnu!!!
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: Inhorealisti
Tiistaina 13.12. 2005 klo 07:24:25

Message:
Muistattekos, kuka valehteli Eduskunnassa koko kansalle suorassa TV-lähetyksessä? "Jos jotain tästä pitää moittia, niin sitten minua." Ja muistattekos, kuinka suoraryhtisenä hän myöhemmin kantoi vastuunsa? Ja kuka lopulta kantoi vastuun?

Tästä tosin on jo lähes 10v, mutta aika ei kultaa muistoja: Kaikki politrukit väriin katsomatta kusettaa aina. Kansan pitäisi opetella kusettamaan politrukkeja. Vain pelko pitää politrukit nöyränä.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: totta
Tiistaina 13.12. 2005 klo 07:26:51

Message:
Tämä ON faktaa, kepun propakandasta huolimatta : Tiedot olivat salaisia silloin ja tämä koukkunoka naama pokkana VALEHTELI "EN OLLUT PYYTÄNYT JA NE TULIVAT YLLÄTYKSENÄ" muistatteko kun eduskunta räjähti nauruun! Kepulaisten oli pakko vaihtaa ministeriä ja tämä änkyttäjä nousi esiin jostain ei mistään. Kepu pettää AINA, kuten anneli todisti ja petti! Anneli JÄTEMÄKI VAKOILI yhdessä Mannisen kanssa Tasavallan presidentin Salassapidettäviä tietoja ja VUOTI niitä julkisuuteen. Siis sotaoloissa hänet olisi tuomittu kuolemaan! Se ei siis todellakaan ollut mitän leikkiä keput, KEPU PETTÄÄ AINA piti silloimkin paikkansa! LUULETTEKO perkele että pääministeri olis pelkkien haukkumisten takia eronnu!!!

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: luutn.
Tiistaina 13.12. 2005 klo 14:53:54

Message:
WASB-050 on ulkoasiainhallinnon salainen asiakirja, jonka aiheena on "Pääministeri Lipposen vierailu Washingtonissa 7. joulukuuta–9. joulukuuta 2002; keskustelut presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn kanssa."

Asiakirja oli keskeisessä roolissa maaliskuussa 2003 alkaneessa Irak-skandaalissa, jossa silloinen keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki toi julkisuuteen presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta saamiaan tietoja kyseisestä asiakirjasta.



Asiakirjassa on dokumentoitu Yhdysvaltain presidentin käsitys siitä, että Suomen voitiin katsoa liittyneen Yhdysvaltain johtamaan koalitioon.



Asiakirjan mukaan Paavo Lipponen "kiitti Bushia johtajuudesta pyrkimyksissä rakentaa kansainvälinen koalitio".


Asiakirjassa myös todetaan, että "presidentti Bush ylisti Suomea hyväksi yhteistyökumppaniksi ja kiitti Suomen hallitusta Irakin tilannetta koskevista kannanotoista ja liittymisestä koalitioon".


Koalitiolla tarkoitettiin halukkaiden koalitiota, joka kannatti Irakin sotaa ja miehitystä ja oli valmis osallistumaan operaatioon vähintään moraalisena tukijana.

On myös esitetty väite, että Yhdysvaltain presidentin toteamus olisi viitannut vain yleisesti terrorismin vastaiseen sotaan osallistuviin maihin.
RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä: sama
Tiistaina 13.12. 2005 klo 14:58:05

Message:
Irak-skandaali
Wikipedia.
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Irak-skandaali on nimitys Keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen eduskuntavaalien vaalitentissä 6.3.2003 esittämästä lausunnosta alkaneelle tapahtumasarjalle. Tentissä Jäätteenmäki syytti silloista pääministeriä Paavo Lipposta (sd) Suomen liittämisestä Irakin sotaa valmistelleeseen liittoumaan Washingtonin-vierailullaan 9.12.2002.[1] Sellaiseen sitoumukseen Lipposella ei olisi ollut laillisia valtuuksia eikä kansan tukea. Sittemmin Yhdysvaltojen johtama liittouma aloitti Irakin miehityksen ilman YK:n hyväksyntää.

Jäätteenmäen mukaan Suomi oli osallistunut kokoukseen, "jonne oli kutsuttu ne maat, jotka ovat luvanneet yhteistyötä ja apua". Myöhemmin paljastui, että Jäätteenmäki oli saanut tietonsa ulkoministeriön salaisiksi luokitelluista asiakirjoista (mm. WASB-050), jotka hän oli saanut presidentin silloiselta neuvonantajalta Martti Manniselta.

Suomi oli myymässä Yhdysvaltain maavoimien uudistamiseen tähtäävään Land Warrior -ohjelmaan liittyen AMOS-kranaatinheittimiä Yhdysvalloille, minkä uskottiin vaikuttaneen pääministeri Paavo Lipposen ratkaisuihin.

Kansanedustaja Jaakko Laakso (vas) ja muut esittivät kirjallisen kysymyksen Lipposen Irak-kannanotoista Washingtonissa jo 19.12.2002. [2] Julkista tutkimusta Lipposen toimista syytökset eivät saaneet aikaan, vaikka asiapaperit antoivat syytä myös epäillä pääministerin lainvastaisesti kaupitelleen AMOS-kranaatinheitinjärjestelmää Afganistanin sotaa käyneille Yhdysvalloille. Kansanedustaja Ulla Anttila (vihr) ym. ottivat kirjallisessa kysymyksessä 21.5.2003 kantaa Patria Hägglunds Oy:lle vähän ennen sodan aloittamista myönnettyyn puolustustarvikevientilupaan. [3]

Keskustasta tuli eduskuntavaaleissa suurin puolue ja vuoden 2003 valtiopäivien avajaisissa Jäätteenmäki valittiin eduskunnan puhemieheksi. Hallitusneuvottelujen perusteella presidentti Tarja Halonen nimitti Jäätteenmäen pääministeriehdokkaaksi 15.4.2003 ja eduskunta valitsi hänet pääministerivaalissa pääministeriksi. Presidentti nimitti Jäätteenmäen hallituksen 17.4.2003. [4] Hallituksen vallassaoloaika jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo 69:n päivän kuluttua nimityksestä 24.6.2003 pääministeri joutui eroamaan virastaan ja hallituksen teknisen hajottamisen jälkeen hänen tilalleen nousi Matti Vanhanen (kesk). [5] Eroon johti eduskunnan luottamuspula, joka oli syntynyt skandaalin yhteydessä. Myös Martti Manninen joutui jättämään tehtävänsä presidentin neuvonantajana.

19. joulukuuta 2003 valtakunnansyyttäjä päätti nostaa syytteen Martti Mannista vastaan virkasalaisuuden rikkomisesta ja Anneli Jäätteenmäkeä vastaan yllytyksestä ja avunannosta virkasalaisuuden rikkomiseen. [6] Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä (19.03.2004) Jäätteenmäki kuitenkin todettiin syyttömäksi. Manniselle tuomittiin 80 päiväsakkoa.
[muokkaa]

Lähteet

1. http://www2.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20030307KO4 HS: Jäätteenmäki: Suomi liitetty USA:n rintamaan
2. http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/kk_1096_2002_p.htm Eduskunta: KK 1096/2002 vp - Jaakko Laakso /vas ym.
3. http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/kk_47_2003_p.htm Eduskunta: KK 47/2003 vp - Ulla Anttila /vihr ym.
4. http://www.presidentti.fi/fin/instituutio/instituutio_80503_su.pdf Tasavallan presidentin kanslia: Tasavallan presidentti instituutiona
5. http://www.valtioneuvosto.fi/vn/liston/base.lsp?r=17553&k=fi Valtioneuvoston luettelo Suomen hallituksista
6. http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa/arkisto.shtml?2003/12/199674 MTV3: Manniselle ja Jäätteenmäelle syytteet Irak-jutussa

[muokkaa]

Linkkejä

* KHO:2004:25 – Korkeimman hallinto-oikeuden päätös asiakirjajulkisuudesta
* Lappokvinnans farliga lek med elden – Vasabladet
* LIPPONEN JA SUOMEN ASEVIENTI SOTAA KÄYVIIN MAIHIN – Yle TV 1 perjantaina 20.2.2004 klo 21.00
* Yhdysvaltain maavoimien uudistushanke: Land Warrior
* Apu-lehden kolumni 13.2.04 – Paavo Lipponen
* Uutta tietoa Jäätteenmäestä ja myyrästä – Viestintäalan ammattiliiton julkaisu
* Irak-skandaali minuutti minuutilta - Jätteenmäen kujanjuoksu vaalivoittoon ja eroon – Sauli Hievanen
* Suomen "Irakgate" – Tiedonantaja
* Politiikan surullinen päivä – Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) 24.6.2003
* TV-kanava MTV3:n uutisointia aiheeseen liittyen

RE: Virallisin Suomen tasavallan pressa äänestys
Lähettäjä:
Tiistaina 13.12. 2005 klo 15:09:59

Message:




Maajusseus










Etusivulle




bgcolor="#C3C3C3" valign="top">
Aihe: Maajusseus

Lähettäjä: ESA


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 10:58:14


Viesti:
Onko kaikki maajussit tyhmiä, elättäjiään haukkuvia kusipäitä, vaiko vaan täällä kirjoittavat?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Työmies

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 13:45:51


--->
Message:
En tiedä vastausta kysymykseesi mutta demarius on varmasti kansakunnan syöpä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Ei puoluemies

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 14:29:22


--->

Message:
Joo sairauksia on molemmat, maajusseus vastaa AIDS:ia ja demarius syöpää.

Syöpään ei vissiin ihan kaikki kuole, mutta AIDS tappaa onneksi varmasti.

Revi siitä sitten.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 14:42:20


--->
Message:
Ei AIDSiin varmasti kuole. Englannisahan oli joku juuri parantunut ADSIsta.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Joo

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 18:05:55


--->
Message:
Sattuiko Esaa yhtään kun järki lähti vai oliko sitä ollenkaan?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Esan veli


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 20:55:09


--->
Message:
Ei Esaan sattunu, Esalla ei ole sitä paljon ollutkaan,

näkeehän tuon hänen kysymyksestään. Esa tarkoitti kysymyksensä lähetettävän terapeutilleen joka häntä

sähköpostin välityksellä auttaa pääsemään traumoistaan. Esahan omaa vahvan kommaritaustan Neuvostoliiton romahdettua romahti myös Esan mailma, tässä sitä nyt ollaan, meni Esalta aatteet ja järki.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: juu

Torstaina 01.12. 2005 klo 14:02:34


--->

Message:
Taitaa ne melkein kaikki olla kusipäitä, ainakin nuo edelliset tekstaajat! Painukoot pummit vittuun anoon tukiaisiaan!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Torstaina 01.12. 2005 klo 14:58:59


--->
Message:
Mites sitten, kun tunnen yhden demari maajusin ja keskustalaisen hitsarin? Voi pojat, eikö teillä ole muuta tekemistä, kuin haukkua maanviljelijöitä, tai työväestöä. Ei nuo tukiaiset mihinkään häviä, vaikka kuinka täällä niitä parutte!




bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: on on

Torstaina 01.12. 2005 klo 15:34:04


--->
Message:
On ne maajussit pummeja on! Oli kepu tai sossu mutta maajussit on loisia!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: just


Torstaina 01.12. 2005 klo 20:50:52


--->
Message:
Maajussi on maajussi vaikka voissa paistais,sossulle riittää margariini eikä jää muuta kun rasvanen läntti pannun pohjalle ja jos ei heti pese niin parempikin tefloni muuttuu punaseks.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: just

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:00:46


--->
Message:
Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: MAURI P

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:06:38


--->
Message:
KAIKKI NE ON PASKAHOUSUJA KEPLOTTELIJOITA. AINUT SANA JOTA NE YMMÄRTÄÄ ON TUKIAISRAHA
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Maajussi


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:20:42


--->
Message:

Jokainen demari tunkee päivittäin maanviljelijän tuottamaa ruokaa suuhunsa ;) Eikä demaripolon kannattais ensin opetela itse ruokansa tuottamaan ja valittaa vasta sitten ;)) Maanviljeliä voi elää vuoden ilman demarien työnpanoksia mut demarin suolet huutaa jo toisenapäivänä maajussin ruokaa ;))
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Aimotukiainen

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:33:35


--->
Message:
Kun maan hallituksessa joudutaan keskustapuolueen hallitusaikana valitsemaan korotetaanko veroja vai maataloustukia, kumpikohan tulee valituksi?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Esko A

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:37:11


--->
Message:
Maajussi ei tuu kahta kuukautta enempi toimeen ilman Veronmaksajien rahoittamaa tukea loisille!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kenny


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:57:36


--->
Message:
Nii... ruoka pitää olla halapaa..
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Seppä80

Torstaina 01.12. 2005 klo 23:41:42


--->
Message:
Joo kovin on kiihkiät keskustelut täälä..


Miten se on kommareitten ja demmareitten eturauhaset jaksellu? Meinaan, tuli vaan mieleen kun olivat kossit kussu paikallisen punamielisen kaupunginvaltuutetun kenkiin ku ko.- valtuutettu oli uimasa uimahallisa.. Oli valtuutettu huutanu saatapeetä eikä tukiaisista puhunu mittää.

Ei ne maataloustuet ollukkaan kaikkeintärkeimpiä asioita.. Joskus sitä pärijää ilimanki muttei pitkää aikaa!! Sitte vielä haistattelusta sevverran että haistakaa vessan seinää ite äläkäkää toisillenna haistatelko. Jos maataloustuet ja maatalous loppuu niin ei se kauan paska haise komiankaan herran hyysisä..!

Olokaa kilttejä näin joulun alla.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hehehehehe

Perjantaina 02.12. 2005 klo 08:56:51


--->
Message:
Message:

Lähettäjä: SDP valtaan

Torstaina 24.11. 2005 klo 21:30:48




Message:

SDP:n porukka on ihan oikeassa, tukipummimaajussit on saatava kuriin, ne tuhoavat maamme ja hyvinnvointivaltion saamalla katteettomia tukia joka nostaa ruuan hintaa niin ettei sitä pysty ostamaan.



Ulkomaalainen ruoka tulee veronmaksajille paljon halvemmaksi ja maksaa kaupoissa vain osan suomalaisen ruuan hinnasta. Ihan totta.



Minä ainakin ostan tästälähin eläimen lannasta sekoitetulla eläinperäisellä rehulla terästettyä, antibiooteilla lääkittyä, geenimanipuloidulla kasvilla tuotettua, siirtogeenistä, hormooneilla lihotettua, turistirysien harmailla vesillä juotettua, tuntemattomien kasvinsuojelukemikaalien jäämillä kuorrutettua, erilaisia ihmisellekin vaarallisia zoonoomisia ja lääkkeille resistenssejä tauteja kantavaa, luontoa raiskaamalla ja tuhansia kilometrejä kuljettamalla, tuotettua eläinproteiinivalmistetta.



Suomen maanviljelijät ja elintarviketyöntekijät ovat maamme tuho, koska he yrittävät estää tämän globaalin markkinatalouden saapumista ruokapöytiimme. Onneksi saimme taas yhden imperialistisen sokeritehtaan Suomesta pois.



Äänestä Sosiaalidemokraattista presidenttiehdokasta, taataksesi lapsillesi aito Glopaalimuona nyt ja aina.



Äänestä Tarjaa.



Tarja Halonen Ajamaan Alas Vanhanaikainen Taantumuksellinen Lähiruoka.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Taavi

Perjantaina 02.12. 2005 klo 11:37:05


--->
Message:
Liittyykö tämä keskustelu hydrauliikkaan vai mekaniikkaan?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Tecnic


Perjantaina 02.12. 2005 klo 12:16:04


--->
Message:
Vissiin enempi on hydrauliikkaa. Tässähän paineellisessa tilassa pääkuoren sisällä kusi tekee tehtäväänsä.

Hydrauliikassa käytetyn nesteen kokoonpanoa ei ole määritelty joten kysymys on hydauliikka sovelluksesta.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: jep

Perjantaina 02.12. 2005 klo 17:22:51


--->
Message:
Onhan ne täysin siivelläeläjäsakkia nuot muajussit, ei siitä minkään pääse, pakko kai meidän on niitä ELÄTTÄÄ ei niitä kait voi hävittääkään ja kukas ne tukiaisrahat muuten kuluttais? Ei muuta ku tarja tai sauli pressaks ja kokoomus, sdp ja vasemmistoliitto hallitukseen ni johan alkaa maajusseillekin OIKEAT työt maittaan! Ei riitä sitten pelkkä tukiaislappujen täyttö!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:00:33


--->
Message:
jep sen sanoi:"Kukas ne tukiaisrahat muuten kuluttais..."Kyllä monessa firmassa duunareilta loppuisi työt jos loppuisi maajusseiltakin.Ne tukisiaisrahat menee kiertoon tuotantopanoksiin,koneisiin jne.Ja kukas ne esim.koneet ,lannotteet ja muut tuotantotarvikkeet tekee.Omaa oksaanne sahaatte poikki.Maataloustukia maksatte siitä huolimatta ulkomaisille viljelijöille koska eu:ssa ollaan.

Tämä tukisis urputus johtuu kirjoittajien vajavaisesta tiedosta maataloudesta ja maatalouspolitiikasta.Senhän todisti jo minna lintonenkin suurella tietämättömyydellään maatalouden asioista.

Luulisi tukiaisurputtajan tajuavan lopettavien maatilojen määrästäkin mitä oikeasti maataloudessa tapahtuu.Mutta ei,samaa paskaa jauhetaan.

Ostaisit sinäkin Jeppi oman tilan ja tulisit tähän ihanuuteen mukaan.Täältä itärajalta niitä saa halvalla.


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: voe jessus

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:22:26


--->
Message:
Kepu on uskonto,joka kulkee isältä pojalle. Kepu on nykyään populistipuolue,johon haalitaan ehdokkaiksi popparit ja hiphopparit.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: juuuuuuuuuuuuuuuuuu


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:23:45


--->
Message:
Koneet:massikka,"ford", case yms made in ulkomaat. Lannotteet :osin ulkomaat. Tuotantotarvikkeet= Pääosin ulkomaat. Eli ketä työllistät? "Luulisi tukiaisurputtajan tajuavan lopettavien maatilojen määrästäkin mitä oikeasti maataloudessa tapahtuu.Mutta ei,samaa paskaa jauhetaan.

Ostaisit sinäkin Jeppi oman tilan ja tulisit tähän ihanuuteen mukaan.Täältä itärajalta niitä saa halvalla." NO mikset sitten lopeta LOINEN, säästäisit veronmaksajien rahaa???!!!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Urologi

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:38:37


--->
Message:
Onneksi evoluutio on hoitanut osuutensa tekemällä demareista steriilejä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:42:30


--->
Message:
Suuruuden hulluutta tämän päivän maatalous on.

Kun tuet maksetaan eläinmäärien ja peltopinta-alojen

perusteella niin viljelystä on tullut suurpiirteistä tuhlausta.



Suuret pinta-alat ja hajallaan ympäri kyliä olevat

lohkot johtavat täysin hallitsemattomaan kaaokseen.

Sellaiset yrittäjät jotka tuottavat ruokaa


pannaan kontalleen laatimalla lakeja ja säädöksiä jotka suosivat vain elintarviketeollisuutta.

Maanviljelystä on tullut isolla rahalla pelattavaa

leikkiä.

Sama mitä tuotetaan kunhan tuotetaan ja mahdollisimman vähällä työllä.

Vaikka heinää ,jota syö hevoset.

Muuta sinäkin nimimerkitön sieltä itärajalta

kaupungin valoihin.

Ei sinun ole siellä pakko yksin olla.

Vähän sitä mieltä olen että sellaiset monitoimi

viljelijät pystyvät tämän maan ruoan tuottamaan.

Heitä tapaa tuolla torilla kesällä.















bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Gynegoloki

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:45:08


--->
Message:
On tainnu urologilla aivot mennä syljen mukana mäkeen! Saatanan kepupelle!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: tutkija

Perjantaina 02.12. 2005 klo 20:00:08


--->
Message:
Joskus tälläkin palstalla joku valittaa kuinka pieni

on viljelijän osuus leivän hinnasta.

Sitten heti perään joku maalailee taivaan rantaa

ruoantuottajista.

Tuottakaa sitä ruokaa,leipokaa.

Viljasta sitä leipää tehdään,se vaan

pitää ensiksi jauhaa.








bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: just

Perjantaina 02.12. 2005 klo 20:53:58


--->
Message:
menit sitten klooni esittämmään oman näkemyksesi minun lausunostani joten lienet sosiaalidemokraatti,onnea vaan sinullekin,syö kun vielä saat puhdasta ruokaa
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: heeh?


Perjantaina 02.12. 2005 klo 23:05:55


--->
Message:
Lähettäjä: SDP valtaan

Torstaina 24.11. 2005 klo 21:30:48



Message:

SDP:n porukka on ihan oikeassa, tukipummimaajussit on saatava kuriin, ne tuhoavat maamme ja hyvinnvointivaltion saamalla katteettomia tukia joka nostaa ruuan hintaa niin ettei sitä pysty ostamaan.



Ulkomaalainen ruoka tulee veronmaksajille paljon halvemmaksi ja maksaa kaupoissa vain osan suomalaisen ruuan hinnasta. Ihan totta.



Minä ainakin ostan tästälähin eläimen lannasta sekoitetulla eläinperäisellä rehulla terästettyä, antibiooteilla lääkittyä, geenimanipuloidulla kasvilla tuotettua, siirtogeenistä, hormooneilla lihotettua, turistirysien harmailla vesillä juotettua, tuntemattomien kasvinsuojelukemikaalien jäämillä kuorrutettua, erilaisia ihmisellekin vaarallisia zoonoomisia ja lääkkeille resistenssejä tauteja kantavaa, luontoa raiskaamalla ja tuhansia kilometrejä kuljettamalla, tuotettua eläinproteiinivalmistetta.



Suomen maanviljelijät ja elintarviketyöntekijät ovat maamme tuho, koska he yrittävät estää tämän globaalin markkinatalouden saapumista ruokapöytiimme. Onneksi saimme taas yhden imperialistisen sokeritehtaan Suomesta pois.



Äänestä Sosiaalidemokraattista presidenttiehdokasta, taataksesi lapsillesi aito Glopaalimuona nyt ja aina.




Äänestä Tarjaa.



Tarja Halonen Ajamaan Alas Vanhanaikainen Taantumuksellinen Lähiruoka.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Urologi

Perjantaina 02.12. 2005 klo 23:47:43


--->
Message:
Sossu gynegologina - ainoa tapa demarille nähdä pimppi. Näin opetettiin lääkkiksessä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kepuus

Lauantaina 03.12. 2005 klo 00:16:04


--->
Message:
Olomuoto elää iilimatona!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Larva


Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:18:42


--->
Message:
Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hyvä hyvä

Lauantaina 03.12. 2005 klo 19:31:58


--->
Message:
Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......



bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Hyi

Lauantaina 03.12. 2005 klo 20:48:05


--->
Message:
28.11.2005

Kaupan ja teollisuuden osuus ruuan kuluttajahinnasta on kasvanut 2000-luvulla, kun samaan aikaan tuottajien ruuasta saama osuus on koko ajan laskenut. Esimerkiksi ruisleivän kuluttajahinnasta raaka-aineen osuus on enää neljän prosentin viipale.



Heikki Ylläpitäjä
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:03:22


--->
Message:
http://epaper.maaseuduntulevaisuus.fi/



Tässä sähköinen versio MTK:n pää-äänenkannattajasta.



Suosittelen kaikille kiinnostuneille näitten höpöjuttujen vastapainoksi.



PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: ??????????

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:23:24


--->
Message:
No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva


Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:47:25


--->
Message:
Luet kumminkin;-)



PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: .......

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:52:31



--->
Message:
HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Ahonen

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:58:02


--->
Message:
Toverit! Pidetään me vaan huoli omista asioistamme. Taistellaan! Pian saamme voittajina laulaa Internatsionaalin..."tää on viiiiimeinen taeistooo...hik...rintamaamme...hikk..". Paperiteollisuus kaatuu ryminällä, sitte ajetaan Nokia Kiinaan, sitte telakat..., sitte ..voi mitä kaikkea meidän on joukkovoimalla mahdollisuus saavuttaa. Viljelijöitä emme tarvi.Tyhmäkin ymmärtää että ruoka ostetaan kaupasta. Siihen ei paskatarikoita tarvita.

Toverit käykäämme taistoon!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kepu

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:00:56


--->
Message:
Lähettäjä: kepuus

Lauantaina 03.12. 2005 klo 00:16:04



Message:

Olomuoto elää iilimatona!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:02:08


--->
Message:
Lähettäjä: hyvä hyvä

Lauantaina 03.12. 2005 klo 19:31:58



Message:

Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:03:41


--->
Message:
Vitsit vähissä, eli ammukset lopussa;-)



PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:03:58


--->
Message:


No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: juups

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:06:37



--->
Message:


HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Näin on

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:10:16


--->
Message:
Maajussi-tukiaisloiset menkööt ruattiin huariks ja ostetaan me kiinasta ruaka pöytäämme tuottavat halvalla eikä tarvii enää kestää noita loiseläjiä eikä oo hualta ilmoista ja katokorvauksista sun muista kepulaisten rutinoista!!!!!!!!!!!!!!!! Eläköön kiinailmiö ruuastakin tulee HALPAA!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: AHHAHAHAHAHAAAAAAA

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:11:55


--->
Message:
Joko lähti kepulainen kiinaan tyäharjoitteluun!!!!?????
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Ahonen


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 08:42:31


--->
Message:
Toverit! Pidetään me vaan huoli omista asioistamme. Taistellaan! Pian saamme voittajina laulaa Internatsionaalin..."tää on viiiiimeinen taeistooo...hik...rintamaamme...hikk..". Paperiteollisuus kaatuu ryminällä, sitte ajetaan Nokia Kiinaan, sitte telakat..., sitte ..voi mitä kaikkea meidän on joukkovoimalla mahdollisuus saavuttaa. Viljelijöitä emme tarvi.Tyhmäkin ymmärtää että ruoka ostetaan kaupasta. Siihen ei paskatarikoita tarvita.

Toverit käykäämme taistoon!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 09:12:10


--->
Message:
Mukulat lukee tätä. Olkaapas hiukan tahdikkaampia.




PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tuutuut

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 13:53:59


--->
Message:









Vielä ne tissit heiluu.




















Etusivulle









>
bgcolor="#C3C3C3" valign="top">

Aihe: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: <3




Lauantaina 03.12. 2005 klo 16:48:33



Viesti:
Siinäpä niitä. Täällä nuo samaiset






























>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: No joo


Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:35:37




--->

Message:
Vieläkään ei tuo vastapaino erotu kuvasta kun on rajattu niin sopivasti.Taitaa ne tissit olla erikoissilikonilla kiinni kun eivät ole vatkauksesta moksiskaan.Taidan esitellä kuvat vaimolle,olen varma että jotenkin kommentoi.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: kylän mies


Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:57:36




--->

Message:
Keikuttaisipa vastapainoa samalla lailla, olisi siinä lysti lylyllä lykkiä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.



Lähettäjä: varsi




Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 11:42:17




--->

Message:
vastapainolle olis kyllä,pääsis vaan asentaan
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: valmet


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 13:11:00





--->

Message:
Kukas nainen tuo on?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 17:56:57


--->
Message:


No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?





RE: Maajusseus


Lähettäjä: juups

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:06:37



Message:



HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!





RE: Maajusseus

Lähettäjä: Näin on

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:10:16



Message:

Maajussi-tukiaisloiset menkööt ruattiin huariks ja ostetaan me kiinasta ruaka pöytäämme tuottavat halvalla eikä tarvii enää kestää noita loiseläjiä eikä oo hualta ilmoista ja katokorvauksista sun muista kepulaisten rutinoista!!!!!!!!!!!!!!!! Eläköön kiinailmiö ruuastakin tulee HALPAA!






RE: Maajusseus

Lähettäjä: AHHAHAHAHAHAAAAAAA

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:11:55



Message:

Joko lähti kepulainen kiinaan tyäharjoitteluun!!!!?????


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: top

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 18:45:03


--->

Message:

wrap="physical">
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: häääää

Tiistaina 06.12. 2005 klo 23:10:30


--->
Message:
Maajussit on tukiaspummeja paskoja .........
bgcolor="#D3D3D3">hyvä tissijuttu

Lähettäjä: JR

Tiistaina 06.12. 2005 klo 23:54:26


--->
Message:


Lopetetaan vaan maatalous, kun se tulee niin kalliiksi. Maksetaan vain samanverran EU.hun jäsenmaksua, mutta ei saada mitään takaisin, hyvä bisness.

On mennyt vähän kehnoksi tämä keskustelun taso. pitäisköhän käydä jossain demarisivuilla vähän keskustelemassa. Olisko kellään linkkejä?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: heheh


Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 00:14:26


--->
Message:
Hyvät toverit



Tehkäämme tästä puoluevaltuuston kokouksesta ikimuistoinen aatteen roihun täyttämä tapahtuma, josta lähtevä sanoma on selvä: me haluamme sosialidemokraattisemman Suomen!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hähääh

Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 10:53:38


--->

Message:
joo maajussit kiinaan vaan anomaan tukiaisia, katotaan saatteko PASKIAISET !!!! HAHAHAHHAHAHAHAHAHHAAAAAAAAAAAAAA...........
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Pohojalaane

Perjantaina 09.12. 2005 klo 20:41:19


--->
Message:
Maajussit on tyhymiä kusipäitä ja pohojalaaset varsinnii.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Tarja H

Perjantaina 09.12. 2005 klo 23:03:08


--->
Message:
Pohojalaane:lle . Voisitko perustella väittämääsi. Ilman pohjalaasia ei Suomea olisi. Oltaisiin osa Ryssää. Sopisit meijän navettaa nenärenkaastasi kiinni parteen. Tehkää pojat puhtaasta ruuasta paskaa siihen ootta parempia kuin tälle palstalle kirjoittelemaan.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Tarja H

Perjantaina 09.12. 2005 klo 23:03:16



--->
Message:
Pohojalaane:lle . Voisitko perustella väittämääsi. Ilman pohjalaasia ei Suomea olisi. Oltaisiin osa Ryssää. Sopisit meijän navettaa nenärenkaastasi kiinni parteen. Tehkää pojat puhtaasta ruuasta paskaa siihen ootta parempia kuin tälle palstalle kirjoittelemaan.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hahaah

Lauantaina 10.12. 2005 klo 00:20:40


--->
Message:
On siinä miähellä?(poikasella nimi Tarja H !ehheheheheheeeee.. mee kuule sinne navettaa panee niitä mullikoitas ! Sust ei oo mihinkää. Iliman pohojalaasia olis kaikilla kaikki paremmin EIKÄ oltas ryssiä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hää os sus

Lauantaina 10.12. 2005 klo 16:02:04


--->
Message:
Talvisoan henki assuu pohojanmaalla.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija


Lauantaina 10.12. 2005 klo 21:10:13


--->
Message:
Nykymaatalous perustuu tuhlaukseen.

Mitään omavaraisuutta ei edes ole.

Ulkomailta tuoduilla panoksilla täällä

pelataan.

Kun ensimmäinen todellinen kriisi tulee

niin tämä suuruudenhullu systeemi on kontallaan.

Mutta vakaissa oloissa on mukava pelata

kun euroja sataa ovista ja ikkunoista aivan

pähkähulluihin investointeihin.

Pitää vaan muistaa että tyhjillä navetoilla ei

ole vakuusarvoa.

Sitäkin kannattaa joskus miettiä ettei velkavangin

osa mitään helppoa ole.


Murhastakin selviää linnareissulla mutta suurista veloista

selviää vasta mullan alla.


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: varaton

Lauantaina 10.12. 2005 klo 22:55:25


--->
Message:
Velat vanhenee viiessä vuojessa ja laki vireillä että vanhenis kolomessa.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: touko

Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:17:12


--->
Message:
tutkija on demari


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija on

Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:39:57



--->
Message:
iisalmen iilimato
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: touko

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 00:04:40


--->
Message:
Juu, härö mikä härö, herraglolisaatio
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 16:28:43


--->
Message:
Taitaa tuo saatavien perintä velalliselta ulosottotoimin

nykylain mukaan kestää 15 vuotta.

Kannattaa ottaa selvää velkavastuusta

kun nuoruuden hurmoksessa niitä suuruuden hulluja

investointeja tekee.

Ihan netistä löytyy tietoa kun

laittaa hakusanaksi velkavastuu.

Aina kannattaa miettiä tarkkaan mihin paperiin nimensä kirjoittaa.


Kun noudattaa nimeltä mainitsemattoman liikemiehen

ohjetta "katso poika aina tarkkaan että nimi paperissa on saajan sarakkeessa" niin eipä

hätäpäivää.


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: pöh

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 17:01:48


--->
Message:
Varaton pääsee viidellä. Kokemusta löytyy.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: nappi ottaan

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:16:01


--->
Message:
Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi. Sisällissodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli myös taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa (1919) kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.



Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolshevikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. Vasta myöhemmin 1920-luvulla kommunistien peitepuolue Suomen Sosialistinen Työväenpuolue Suomessa sai vaaleissa osan SDP:n eduskuntapaikoista. 1930-luvulla valtiovallan estäessä tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi.



Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui kritisoimaan Suomen ulkopolitikkaa. Sodan jälkeen 1944 osa SDP:n vasemman siiven toimijoista (muun muassa niin sanotut "kuutoset") erkani ja liittyi SKDL:n riveihin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kumpi pettää

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:19:24


--->
Message:
Historia



Suomen keskustan syntymävuotena voidaan pitää vuotta 1906, jolloin perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto ja Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät Maalaisliitoksi vuonna 1908. Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään Santeri Alkiota.



Puolueen kannatus perustui laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön, joten Suomen kaupungistuessa nopeasti, maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi.



Nykyään maanviljelijöiden osuus Keskustan kannattajista on pudonnut huomattavasti ja Keskustan äänestäjät jakautuvat eri puolueista laajimmin eri ammattiryhmiin. Maaseutu-Suomi ja pienet kaupungit ovat silti nykyäänkin vahvinta keskustalaisten kannatusaluetta, vaikkakin puolue on tehnyt tuloaan suuriin etelän kaupunkeihin vaihtelevalla menestyksellä. Suomen keskusta esiintyy Suomen suurimpana kuntapuolueena, koska sillä on eniten kunnanvaltuutettuja kaikkiin muihin puolueisiin verrattuna. Tämä tekee sen varovaiseksi esimerkiksi kuntauudistusta koskevissa kysymyksissä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:20:46


--->
Message:
Wikipedian historiaosuuksista oon kopsannu
bgcolor="#D3D3D3">paljonko on rajoitettu määrää

Lähettäjä: testi


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 23:14:06


--->
Message:
Ensimmäisen kerran julkaissut

Werner Söderström Osakeyhtiö 1913









1.





Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti

yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen

erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki

sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili


hikikarpaloita.



Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan

rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja

hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä

joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.



-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään

aivan kuin estääkseen.



-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,

laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen

reunasta.



-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...



Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt


ilme.



-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?



Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko

Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin

voimin.



-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi

hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.



-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?



-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.



-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.




-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.



Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.



-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.



-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä

minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.



Emäntä läheni pöytää.



-- Laske itse sun rahas.



-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.



Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään

pois.




-- Älä nyt niin!



-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?



-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja

tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...



-- Seitsemänkymmentä.



-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin

kahdeksankymmentä.



Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se

seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta.

Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja

tuijottamaan syrjästä.




-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi

penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.



-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.



-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.



-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.



-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas

taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt

eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin

paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta

taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän

emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.




Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.



-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.



-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen

taas kätensä sitä ottaakseen.



-- Tuota...



Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista

sitä saamasta.



-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden

vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.



-- Niin on taitanut.




-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari,

minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä

sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.



Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:



-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?



-- Totta minä, tuota.



Maksaja asettui vakavaksi:



-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.



-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain

viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä

pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...




Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika

paperia.



Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:



-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä

toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.



Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.



-- Mutta sepä vasta sopiikin!



Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen

kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka

ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon.

Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti


Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.



Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.



-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.



-- Noo, tulihan siitä.



-- Veloistas pääset ja jääkin?



-- Noo, vähin.



-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä

tiedä.



-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.




-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua

hätyyttänyt ole, vai olenko?



-- Ei minua kukaan.



-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin

velkahittena, eikös ole?



Kuusenlatva nauroi.



-- Arvatenkin!



Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:



-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri

maksanut velkansa.




Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika

käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut

puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista

vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan

tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan

kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi

hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:



-- Älä mene Liisa, kuulitko!



Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.



-- Mitä?



-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?



-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.




-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?



-- Eiköhän maalaisliittoa.



-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?



Liisa nauroi:



-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.



-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se

isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?



-- Tiedä.



-- Kamalaa.




-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä

kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu

mies, sanoo.



-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...



-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?



-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen

kelkkahan.



-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.



-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet.

Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt

vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se


välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.



-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.



-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.



Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:



-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.

Tuumi hetkisen ja uudisti:



-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen

maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.



Emäntä tokasi takan luota:



-- Taitais olla sunkin viisahinta...




Jaakko Jaakonpoika kauhistui:



-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?



Ja vähän ajan kuluttua:



-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa,

mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?



Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin

valanperästä vannottaen kysyi:



-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin

arvoisia?



Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:




-- Meidän Marttikin.



-- Kakaroita!



Hän rupesi iloisesti nauramaan.



-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä

Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.



-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.



Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:



-- Taidat sinäkin?



-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.




-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.



-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.



Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen

yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:



-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni

menemään pahaksi.



Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä

kiusata:



-- Mitäs sinä aina...



-- Mitä minä?




Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat

metsästä.



Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät

silmät ja suulauden.



-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.



-- Taisin!



-- Taidat valehdella, kiusasi isä.



-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni

jälkeensä.



Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät


niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen

varsa, kaikki hyvin laihoja.



-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli

pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.



-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä

oleva nuorukainen.



-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.



-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.



Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:



-- Panitko sinä kaikki jauhot?




-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein

horjuvat.



-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos

sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.



-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.



-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.



-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.



-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...



Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:






-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin

kuinka päästiin kotia.



-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.



-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.



-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän

kannata.



Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa

jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua

nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.



Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille,

kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:




-- Nyt tulee Bränforssi!



-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen

nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen

kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:



-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa

kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti

vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:



-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?



Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:



-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on

paljo rahaa, se.




Bränfors astui tupaan.









2.





Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä.

Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli

mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka

suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon

pulskat ja terveen näköiset.



Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja

kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa,

Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki


nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko

Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin

paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet,

oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan

ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata.

Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa

pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle.

Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi

teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen

muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat

kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla

miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden

yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa

yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti

ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä

oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.




Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet

juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen

miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli

vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt

tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen

siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan

voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei

ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten.

Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi

oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin

keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo

vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi

joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä.

Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo

viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä

töistä.




Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi

lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko

Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan

jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän

katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:



-- Katsos, kun menee!



Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti

miehen ilon:



-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?



-- Keittääkö?



Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä

työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä


hänen kasvonsa kirkastuivat:



-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee

jokeen?



Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä

tunnustamaan. Muistutti vain:



-- Se pitää edes perata.



-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.



Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee

se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta

sellaisiin kustannuksiin.



Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:




-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen,

minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä

uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne

omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.



Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen

vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:



-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!



Emäntä mumisi jotain.



Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli,

puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:



-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä


olis ollut mäntä katolla.



-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.



-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...



Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti

vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.



* * * * *



Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin

hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä

kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän

oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon

vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli


annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla

huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin

lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan

kartanokujaan.



Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä

Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan

asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut,

kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa

jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan

alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin,

-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin

olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa

oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.



Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän

tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata


enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren

Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle,

osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun

leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan

polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus

hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta

emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria

hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut

vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta

siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän

kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.









3.






Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin

koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä.

Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä

peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa

ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin

koossapitämispuuhiin.



Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus:

rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...



Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen

tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa

samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin

hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan

perintölunastuksessa laskettiin.




-- Seitsenkertaiseksi!...



Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein

yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään

asianomaiselta.



Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi

kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti,

mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan

pantu korkkimatto.



Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa

itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.



-- Päivää, sanoi tulija.



Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli


kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä

hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.



-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään

vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti

tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.



Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.



-- Päivää.



-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.



Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen

osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen

tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen

kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia


mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa

joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa

tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin

rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai

porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...



-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän

joutoaikaa parempaakin asiaa varten.



-- Johan sitä...



-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.



-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.



-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö

kesken.




-- Kyllähän se niin on.



-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa

tilaa murehtimaan...



-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika,

suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan

Vehmeröistä.



-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän

painolla.



Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan

lempeästi, vastasi hän:



-- Jos olet kastettu.




-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?



-- Niin.



-- Kyllä sulla on siinä väärin...



Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat

syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko

Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa

sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen

asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa

sopusoinnussa.



-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.



Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.




-- Minäkö?



-- Niin, sinä.



-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin

tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...



-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan

Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne

menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät

emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja

piikain kanssa. En minä vain!



Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan

sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen

pelkkänä korvana:




-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?



-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.



Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea

selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.



-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.



Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen

ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6

tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän

Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko

Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta

oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne

suorittaa...




Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät

saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä

muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai

aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.



Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35

tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan

hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla,

jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?



Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?



Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen.

Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja

otsansa ryppyyn.




-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty

uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.



Hymyili.



-- Kelpas! kertasi ääneen.



Ja vähän ajan kuluttua:



-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat

rahat. Mistä pojat ottavat?



Ja taas vähänajan kuluttua:



-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...



Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei


huomannut.



-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain

kanssa taloa asutaan.



Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan

liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:



-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina

kirja kädes... Kumma kakara!



Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen

ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi

soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä

tehtäisiin tässä oikein rahamies?



Nauratti.




Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin

puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?



-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä!

mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi

talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja.

Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...



-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.



-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka

mies.



-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...



-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.




Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.



Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän

läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.



... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän

lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja

niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...



Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan

elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu

vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on

maksettu.»



-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.




Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut

ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi

heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut

sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:



»Herraa hyvää kiittäkäät,

iloisest' ylistäkäät!» -- --









4.





Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti


kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä

istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa

kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan

hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja

virkkoi unisella äänellä:



-- Ota pannusta.



-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa

pannun luo.



-- Saitko lupaan?



-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...



-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla

äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.




-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.



Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla,

syyttävällä sävyllä:



-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin

kylmillä pääse mihinkään.



-- Paikkaa pieksujas.



-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.



-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.



-- Mitäs teistä!




-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse

mailmas hävetä.



-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla

äänellä.



-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa

on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.



Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut

ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi

tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä,

eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli

niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä

kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi

hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi

edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt


suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei

tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi

suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari

sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut

ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule

Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:



-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.



Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:



-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.



-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!



Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain

ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:




-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.



Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:



-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:



-- Rippikouluvuotena.



Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.

Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.



-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt

puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.



-- Minä lukisin.




-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden

sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.



-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta

ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti,

nousten jäseniään oikoen askareilleen.



-- Se oliskin eri asia, totesi isä.



-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.



-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.



-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?



-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me

tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin


lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta

laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin

kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli,

se usein oli ensimäisenä.



-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan

Minävaivaisenkin.



-- Niin se aina kehui lukevansa.



Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.



-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla,

silmät hehkuvina katsoen mieheensä.



-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa

ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut


Katikismusta käsittämään.



Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen

pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.



Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta

isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä

jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti

takkapielessä lukien. Isä käski talliin.



Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.



-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä

katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja

kädet nutunhihoista.



-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.




-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava

karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.



-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin,

ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin

puolikyynärpäihin.



Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla

sävyllä:



-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.



-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.



-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.




-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.



Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten

kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua,

otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:



-- Eipä niitä saa!



Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi

velvoittavasti miestään ja ehdotti:



-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään

saattavan mennä.



-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne

kumminkin pitää.




Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.



Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti

lyhtyineen ulos.



-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät

kahdenkesken.



-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä

pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.



-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta

lähteä.



-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.



-- Et, et, mutta...




-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja

muuta.



-- Meidänkö pojat?



-- Meidän niinkuin muidenkin.



Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän

naurullaan tarkoitti.



Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.



-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.



Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi

poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu,


jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja

itseään askareenteossa avustamaan.



Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi

mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.



Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen

takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli

savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli

vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa

toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.



Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.



-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.



-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.




-- Niis iltamis te...



-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.



-- Niin, mutta kun aina.



-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.



Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.



Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:



-- Antakaa mulle vähä rahaa.



-- Mitä sinä nyt rahalla?




-- Tarvitsen.



-- Iltamaanko?



-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut

värähdys.



-- Aina niihin joutaviin.



-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa

ole pyytänyt.



-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.

-- Rahat menevät niin että, jatkoi.



Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:




-- Ettekö te anna?



Isä oli vähän aikaa vaiti.



-- Paljonko sinä tahtoisit?



-- Kun sais edes pari markkaa.



-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.



Martti nousi:



-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.



-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron

taskuunsa.




Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän

vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika

potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.



-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan

pimennosta pojan puuhia.



Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.



Isän ääni kuului taas pimennosta:



-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa

vain savuta ja menee lasi rikki.



Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain

lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään.

Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:




-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin

avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan

perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin

kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue

niin että minäkin kuulen.



Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka

kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten

ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.



-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti,

paukauttaen hieman ovea.



Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät,

mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen

hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi


silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se

valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken

näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti

yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen

omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.









5.





Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja

ilmat lämpenivät.



Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston

Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut.


Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen.

Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä

metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin

oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei

erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli

tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa

väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului

selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea,

sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen

tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen

koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki

hiljaa ja salaperäisesti.



Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He

nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun

hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin

omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti.


Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa

liikutella.



-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.



Martti sanoi vähän ajan kuluttua:



-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja...

Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.



-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa

kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa

suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.



-- Senkin vois kärsiä, mutta...



-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai


metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.



-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa,

että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä

meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.



-- Siinäpä se on!



-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka

tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan

myymästä.



-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.



Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana

puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan

toverilleen:




-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.



Siihen Vihtori vastasi:



-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.



Martti innostui:



-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten

ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.



-- Mahdollista.



-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää

uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori,

etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.




Nauroi toverillisesti.



Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.

Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.



-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.



-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.



-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi

hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne

sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä

nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän

hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs

elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas

ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas


tänne katsomaan jos sattuu...



-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että

»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos

vähänkin onnestaa.



-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika

ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden

konnun eläjäksi.



-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen

kääntyisi.



-- Ota mukaasi, Martti!



Martti ravisti päätään:




-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua

oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.



-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä

olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:



-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi

ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.



-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.



Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta

kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.



-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.



-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä


aiottukaan julaista.



-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan

kuin aikeessa lähteä.



-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli

Heinonen.



Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi

Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin

kolmisin pihan poikki.



Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi,

vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti

jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä

voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät

tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli


lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki

miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat

vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö

jo lähenteli.



Heinonen kävi edellä pihan poikki.



-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän,

puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.



-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.



-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin

elein.



-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee

Heinonen.




-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen

talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty.

Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä

varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla

siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran

kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa

huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin

nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen

päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä

monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta.

Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se

syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi

sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt

luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.



He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön


hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan

avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän

jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen,

joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:



-- Noh, ja entä sitte?



-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin

herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka

panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...»



Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä

väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään

olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä

naurunalaiseksi.



-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.




Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:



-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.



-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi!

kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi

jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:



-- Taikka, tuota...



-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule

mitään.



Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:



-- Ei isä tee sellaista.




-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.



-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.



-- Eikö hän salli, jos sinä selität?



-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.



Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen

kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus

juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.



-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa

silmilleen.



Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:




-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.



-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.



-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta,

paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.



Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea

toisia teitä virkkoi:



-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.



-- Sano neljän!



-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa

sinulle osaa talostaan?




Alakuloisena sanoi Martti:



-- Eihän se ... taitaa myydä.



-- Onko saha jo ostellut?



-- Ainakin hintoja on kysytty.



-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!



Heinonen ravisti päätään.



-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...



-- Millä minä ostan?




-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja

hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.



-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan

kanssa.



-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän

niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä

leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein

vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?



Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti

häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:



-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.



Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.




-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.



-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä

se kannata.



Vihtori huomautti:



-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %

korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.



Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti

omaa ajatustaan:



-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään

rahaa.




-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen

kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken

jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.



Martti säpsähti ja katsoi hätien.



Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.

Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti

kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää

omille ajatuksilleen.



Heinonen sanoi vakavasti:



-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä

sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...



-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.




-- Sinä juuri!



Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli

jo ollut lähellä ruutia.



Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.



Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:



-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa

sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...



-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.



Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen

myönsi:




-- Kyllä siinäkin on perää.



Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.



Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:



-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen

kannata mennä naimisiin muutenkaan.



-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.



-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,

mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja

maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.



Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua


hermostuneeksi.



Heinonen vastasi rauhallisesti:



-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että

mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...

maata vain kuolleena pääomana.



-- Mutta...



-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan

elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä

ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.



-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.



-- Kyllä!




-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen

jalkojaan.



-- Kuinkapa sinä...



-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan

kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun

aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen

tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...



-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.



-- Luulen olevani siksi tulemassa.



-- Itse mielestäsi?




-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.



-- Siinähän se on!



-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?



-- Mitä kokemuksia sinulla on?



-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.



-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.



-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa

liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.



-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.




-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota

sosialidemokraatti katsoo toisin.



-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin

puoluesilmin.



-- Niin.



-- Ennakkoluulot ovat pääasia.



-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen

samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti

sikarinsavua.



-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?




-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?



-- Mitä sulla sitten on?



-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.



Heinonen nauroi ja pilkkasi:



-- Totuuksia, vakaumuksia...



-- Aivan totta!



-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt

jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,

maanviljelyskysymyksessä?..




Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:



-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut

jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.



-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?



-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.



-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä

näin uskot.



-- Kuinka?



-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,

mutta suku ja laji ovat samat.




Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.

Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:



-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan

Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.



Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:



-- Sulla on vikkelämpi kieli.



-- Mutta sulla on huonompi asia.



-- Ei se niin ole, mutta...



Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.



He nousivat lähteäkseen.




-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.



-- Jatketaan vain.



Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.



-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit

talonpalan?



-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin

kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa

keskusteltua.



-- Onko ne välit niin...



-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme


yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.



-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?



-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi

senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:



-- Ei taitaisi auttaa.



-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä

miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.



Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...



-- No en minä päätä!



Erosivat.










6.





Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi

hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä

kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut

Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten

maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli

pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina

vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.

Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin

vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä

vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen


omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli

harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit

saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...



-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa

tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.



Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy

talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!



Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi

asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä

vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin

tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja

vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt

turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa

itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin


pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!



* * * * *



Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli

Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen

kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat

jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti

kuunnellut.



Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu

jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja

sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta

heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus

ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää

lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi


kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.



-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi

poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen

jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.



Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä

kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.



Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina

kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt

sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi

vimmatusti pari kokkaretta tieltä. --



Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei

saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan

maamiesseuran kokouksiin.




-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä

rauhallisesti.



-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.



Isä korotti ääntään:



-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka

luistaa.



Martti mumisi:



-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes

yrittää itse mitään.



-- Hääh?




-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.



-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin

hyvin, enkö jo?



-- Aina se polkupyörä on edes!



-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.



Nyt laukasi Martti:



-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä

polkupyörällä.



Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:




-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!



Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina

omituisella epämääräisyydellään.



Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika

alkoi puoltaa veljeä:



-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?



-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.



Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä

vastasi:



-- En.




-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?



Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua:



-- Minä menen kauppakouluun.



-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.



Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan

asiallisesti:



-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.



-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat

toisiaan.



-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.




-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.



-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja

käymällä, olispa siinäkin, selitti isä.



-- Minä menisin, ilmoitti Martti.



-- Sinä... Kyllähän sinä...



Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.



-- Tulkaa kohta tänne!



Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.



-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä


hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.



Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.



-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...

puhui emäntä.



Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:



-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena

matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,

mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.



Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.



-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä

päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen


joskus navettaan sattuu.



Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti

tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja

koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin

puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:



-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat

kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...



Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:



-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin

raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...



Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli

kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:




-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.



-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla

lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.



-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.



Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista

norui varsin niukasti maitoa.



Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi

tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.

Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja

tukittu oljilla.



-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.




Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa

silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.



Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti

itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun

kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin

pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas

syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän

kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden

koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se

ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan

levollisella mielellä.



Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi

jutella:




-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän

jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.



-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.



Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?

Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein

selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:



-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin

sellaisia, niin kuin minäkin.



Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua

loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät

pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.



Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.




Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat

apettaan.



-- Nälkä on, sanoi Hermanni.



Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti

päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.



Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,

itkunsekainen ilme.



-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna

myllylle?



-- Sanoihan isä.




Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja

antoi sen Hermannille.



-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei

suinkaan hevosia tappaa sovi.



Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.









7.





Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut

toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut

tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt


itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.



Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta

käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta

kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi

talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään

enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,

mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,

odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon

Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan

mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto

kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä

tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa

katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun

kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.



-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata


30:neen, mutta jos huomaa...



Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin

olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,

rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.



-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä

tuhatta...



-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?

kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti

kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.



Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä

ympärilleen.



Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.




* * * * *



Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin

aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen

liikkuneet.



Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut

itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti

astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada

Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet

täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.



Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla

ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui

hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.


Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän

ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina

kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.



Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,

joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt

kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --



-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?



Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin

sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi

silmät sirrillään kauppamiestä.



Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla

oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:




-- Ainahan siinä laiskan voittaa.



-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.



-- Onko se vanha?



-- Rippikouluun nyt menee.



-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.



-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.



-- Mitä siellä!



-- Sitä minäkin olen sanonut.



Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt


kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan

markan palkkaa.



-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko

Mikonperän Jaanun poika?



-- Sen.



Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän

kanssa nuoruudentuttuja.



-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää

kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...



-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.



-- Myynyt talonsa? Kelle?




-- Mikä lie ollut, joku vieras.



Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten

kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.



* * * * *



Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli

Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko

mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos

isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan

taloaan, miten järjestäisi?



Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan

kanssa.




Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän

mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä

Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.

Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria

tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä

perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että

Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja

Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria

siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa

ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei

suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on

sarkansa kynnettävä itse.



Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan

kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan

omituisin katsein.




-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen

matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret

koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.

Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen

vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.



-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä

ihastuksella.



-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja

käsivarsiaan.



-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.



Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet

lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.




Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla

liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin

käsiranteet.



-- Älä...!



Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.



Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:



-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!





-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...



-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!




Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.



-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...



Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi

lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta

rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika

otti tytön pään rinnalleen.



-- Älä...



Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja

hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan

saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja

kuiskasi:




-- Kuinkahan sinä olet niin...?



-- Mitä?



-- Sitä...



-- Mitä, sano?



-- Ei!



-- Sano!



-- Sitä vain ... ilkeä vain.



Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?



-- Ei.




-- Mutta tämä ei olekaan partaa.



-- Mitä se sitten on?



-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.



-- Älä, älä!



-- Aina sinä valitat.



-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.



-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.



Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.










8.





Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna

siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta

isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan

hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi

enää puhua.



Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä

kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.

Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa

*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse

siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...




Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle

edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...



Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä

kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla

oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen

oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua

kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun

jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen

pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat

kirkkaamman pohjan.



-- Hevoshaankytö!



Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä

olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat


hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen

seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.



Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin

koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa

talonjakoa.



Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi

hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!



Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se

meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa

olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika

oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.

Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut

pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena

mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten


iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.



Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä

suoraan kysyisi, myydäänkö talo?



Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.



Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.



Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,

katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.



Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.



Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä

nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.




Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa

purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.



Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.



-- Kuka siellä?



-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.



Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan

maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta

siltä varalta jos kylväjä viipyy.



* * * * *



Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.




-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.



Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha

mies enää sitten talolla tekee.



-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois

suustaan ja tuijotti herraa silmiin.



Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.



-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.



Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla

äänellä.



Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli


paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.

Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.



-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.



-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet

värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän

oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein

jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa

emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:



-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.



-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi

tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä

ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.




-- Se on aivan tosipuhetta.



-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy

kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on

liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan

palvelijaväen kanssa. --



Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti

ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta

juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas

tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.



Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko

Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas

katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen

tuhanteen.




* * * * *



Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli

puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat

seuraväkeä.



Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,

sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti

miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä

soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla

niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden

ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja

antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee

juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan

ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...




-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle

puhuen.



-- Niin mistä?



-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan

tottelemaan.



-- Jumalattomuus kasvaa.



-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat

totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.



-- Onko se sosialisti, vai?



-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...




Kananteri naurahti:



-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen

kunnioittamisesta, ei.



-- Jopa nämä niistä.



-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.



-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?



-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?



Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.



-- Marttiko? kysyi.




-- Teidän poikanne?



-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.



Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.



-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut

hävittää tyyten?



Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi

puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa

Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä

vakavuudella:



-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.



Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,


jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli

kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä

hiki.



Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja

vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,

mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:



-- Talon ostajakin tässä oli.



Kananteri pyöristi silmiään:



-- Aiotteko talonne myödä?



Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja

tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri

siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...




-- Sahako?



-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen

kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen

palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi

mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli

loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä

parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...



Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen

omituisella tavallaan.



-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi

ajatellen jo jotain muuta.



-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman


mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli

tekee.



-- Vai niin!



Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo

istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua

heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.









9.





Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain

perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat


eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän

syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.

Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa

kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!



Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja

nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta

uhma.



Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen

ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja

talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.



Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli

jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden

kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä

milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.




... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään

jatkoi katkerasti:



-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei

yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa

pikkutarpeisiin...



* * * * *



Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.

Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta

päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä

tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.



-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.




Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.



-- Selitys on taitanut jo alkaa?



-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.



Ukko meni tupaan.



Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla

palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti

sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin

työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti

astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:



-- Äestitkö sinä sen?




Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän

tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan

ennen kuin Martti vastasi:



-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.



Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän

heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.



Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,

mutta ei onnistunut.



Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta

siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.



Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui

edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi


hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:



-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?



Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.



-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain

itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.



Hermanni jatkoi lukemistaan.



-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?



Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan

luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.



Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä


hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:



-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,

pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.



* * * * *



Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.

Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin

viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.



Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun

kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski

liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,

tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä

olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.




He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista

pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä

vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut

elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän

näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.

Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista

tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin

Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.



Mikä äidin oli tullut?



Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti

havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.



-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule

kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin


vähäpätöisestä asiasta.



Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?



-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?



-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa

asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja

Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...



Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.



-- En minä!



Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:



-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään


Amerikkaan halua.



-- Sinäkö, lapsiparka?



Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa

eloisuutta.



-- Ja ketä sinä ajattelet?



Martti mainitsi.



Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.



-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?



Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.




-- Milläkö?



Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka

silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.



-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo

perinnöstä lunastaa tähän aikaan.



-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.



-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei

tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.



Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä

ponnistaa uskoaan.



-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.




-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.

Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...



Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta

pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.



Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:



-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen

ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua

yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä

välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta

ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne

kukin.



Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa


vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä

hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime

tingassa asettuisi vastanakaan.



... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä

mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää

jolla sen irti saisi...



-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.



-- Hääh? kysyi äiti.



Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.



Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi

vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin

odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt


mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.



Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven

jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.



Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun

tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta

aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä

asiasta äidille puhua koskaan.



-- Ei koskaan!



Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi

tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,

tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?



Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.


Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion

lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!



Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut

havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt

vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä

pelkää...? Todellakin...!



Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.



Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat

nyrkkiin:



-- En kerjää! En äitiä, en isää!



Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.




Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari

syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle

voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta

vehkeillen.



-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin

ennenkin.



Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.

Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta

Kaisua, joka sille huuteli:



-- Kissu, kissu, kissu.



* * * * *




Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta

yhdestä sadasta markasta.



Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.









10.





Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla

hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot

loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.



Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon

keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen


järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka

kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana

usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen

levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen

sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella

puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli

mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat

kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous

kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.

Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.



-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa

etsimään.



Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia

ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja

yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta


elämäntuntoa.



-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan

piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja

kuuntelemaan.



Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli

useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja

porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten

ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen

mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.



Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä

asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa

kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.

Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä

oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä


millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä

tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla

ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja

hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului

tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista

kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa

kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia

murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti

oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä

jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja

apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli

ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.

Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt

tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...

ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!



Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata


omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun

kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään

maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin

kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli

siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin

osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä

paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.



-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko

mies.



-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän

tarkoituksen.



-- Kuinka niinkö?



-- Niin, että mitä isäntä meinaa?




-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes

saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se

Villekin...



-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.



-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.



-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika

sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis

omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan

niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.



Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä

Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:




-- Niin se on.



Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä

Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi

siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.



-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän

multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa

toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.



Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,

oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut

laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan

takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.



Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen

hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa


niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.



-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.



-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.



-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?



-- Oli. Entä sitten?



-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava

mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.



-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä

aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä

menivät mäkeen.




-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain

siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.



Hän pujahti kamariin.



Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken

tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja

vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto

valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia

kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä

tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys

peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi

värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista

ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia

kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen

pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut

kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi


ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.



Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos

avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla

ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka

leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.



Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta

käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon

ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,

joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se

puolikas.



Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.



Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.




Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen

häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja

sulkee piirongin.



Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen

ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.









11.





Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä

tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt

naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne

ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin


aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse

puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin

edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut

siitä iloa.



Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:



Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä

minä ennen välittänyt?



Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä

puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.



-- Työn puute, sanoi vaimo.



-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...




-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,

niin on kuin kipeä.



Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut

samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja

sanoo.



-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin

jää mieleen kuin ikävä.



-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.



-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.



-- Joutavia mailman juttuja.



-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset


puhuvat.



-- Mihinkäpä ne korvansa.



-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne

sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.



Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui

harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä

vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:



-- Hmm.



-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.



-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi

tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.




Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen

levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri

silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman

umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti

seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.

Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.



Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:

pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä

minulla on liian vähä, niin.



Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi

selville, niin...



Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi

»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki


hänet niiden joukkoon.



Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi

sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.



Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan

kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän

perintötalon, ja nyt olen torpasta?



-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!



Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti

arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se

vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika

pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.



Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja


ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli

mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.



Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli

pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän

oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat

kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli

keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.

Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään

väistämättä lennähdellä.



Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle

meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka

pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain

häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat

rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen

katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan


mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!

Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,

sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin

isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis

tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on

siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja

taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...



-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...



Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti

kumpaankin, mutta jatkoi työtään.



-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää

sävyä.



-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!




-- Ville vain.



-- Ville vain!



Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava

ilme.



-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?



-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.



Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva

ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.



-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.




Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.



-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.



Ville kiroili.



-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?



-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.



Ville alkoi uudestaan kiroilla.



-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän

verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en

sellaisille tekisi ollenkaan!



Ville vannoi sen päälle.




Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän

selitteli:



-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?



-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.



Hän kiroili taas.



-- Sama se on tässä muiden.



-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.



-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi

lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.




-- Ahdistaako se muoria?



-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää

tuollaista tyhjää melua.



-- Meluaa edes köyhyydessään.



-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris

hammasta.



-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.

Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti

hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä

naurussa ja sanoi:



-- Kyllä ne akat osaavat.




Veli kysyi:



-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?



Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan

vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.



-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti

hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!



Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.



-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.



-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen

Villen silmiin.




-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.



-- Taisitpa panna.



-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.



-- Saithan sinä korvausta.



-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä

karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.



Jaakko Jaakonpoika vavahti.



-- Niinkö meinaat?



Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.




-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että

viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.



Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi

asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan

hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi

tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,

vaihtoi polvea polven päälle.



-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.



-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.



-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...



-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta

Pihlajaniemestä.




Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti

Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.



Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko

ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet

yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.



-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.



-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo

työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.



Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas

sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.



Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:






-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.



Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.



-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka

silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti

näihin?



Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen

veitikka.



-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä

mahtaisi teillekään pahaa tehdä.



Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän


hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.



-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.



-- Niin, tuota...



-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs

lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis

satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.



-- Sitä minäkin.



-- Niin, sitä minäkin, mutta...



-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.



-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.




* * * * *



Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset

toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä

ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut

saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,

ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla

totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi

polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä

siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.

Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen

voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui

vilunväreitä.



Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä


kipeäksi.









12.





Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja

koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla

isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi

1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin

kipu rupesikin hellittämään.



Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi

yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.

Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä


havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen

hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin

elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.

Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.

Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.



Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas

mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,

talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?



-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan

puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää

omiaan.



-- Niinköhän se tekee?



-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä


katsoo.



Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta

samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa

tästälähtein! Hymyili.



Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli

ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja

pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi

rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat

pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...



-- Hm.



Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli

ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui

hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä


sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä

syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla

maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä

jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut

aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.



Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,

jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain

nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?



Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli

aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen

Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet

Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli

englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...



Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan


sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli

merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti

sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.



-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan

painaessa rintaa.



Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti

kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen

eteen kiitävän pilven peittoon.



-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...



Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!



-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!




Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,

epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,

harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen

puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,

koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä

selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...



-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja

nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...



Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.

Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se

kaksikymmentätuhatta lisää...



-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?



Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin


tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman

koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen

visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies

vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --

aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean

jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta

töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli

harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,

että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas

antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,

jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen

talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö

nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle

myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?



Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen

loiskaus.




* * * * *



Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui

kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.









13.





Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,

sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän

liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi

edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin


kovin pitkäksi.



Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli

jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin

päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen

syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,

josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut

kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä

kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut

penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva

työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi

myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.



Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat

asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo

teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi

hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin


vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,

joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan

pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät

osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen

joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,

ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on

kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa

katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.



Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen

omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä

taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta

leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli

arvatenkin omat syynsä.



-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,

heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi


matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien

välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies

telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.



-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen

huomaavaisesti tulijalle.



-- Iltaa.



-- Täälläkö rakennetaan?



-- Niin.



Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha

voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla

kiven kolossa paloi tuli.




-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.



Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo

puoli-ikkunoissa.



-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.



Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki

kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.



-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --

Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä

kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän

oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli

hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin

väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan

mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.




-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen

mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti

ovenvirkaa.



-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.



-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten

verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli

pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti

ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään

siistiä.



-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka

tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.



-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.




Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.



-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti

vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen

pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi

niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote

rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,

mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.



Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he

siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,

mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli

niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.

Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,

minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon

säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli


velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi

suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,

hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on

nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän

katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita

tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.



-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan

reunalla.



-- On jumaliste! toinen todisti.



-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.

Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita

töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.



Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli


ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken

tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun

pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta

hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu

oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja

virkkoi:



-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.



-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta

kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan

rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.



Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.

Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui

aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen

läsnäollessa samallaiselle.




Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka

höristellen tervehti.



Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua

ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat

säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:



»Penni on mulla perintöä

Ja kullallani on kaksi...»,



sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.

Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,

kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan

samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan


kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.



Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle

päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen

torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän

toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.



Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.



-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä

nurisevalla äänellä.



-- Kyyllä minä sitä joskus...



Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.



-- Joskus, matkii isä epäillen.




Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut

pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin

sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että

Kaisu oli tullut itkien kylästä.



-- Mitä varten? uteli isä.



-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.



-- Kaisulleko? Mistä?



-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut

itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.



-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö

kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.




-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä

vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.



-- Hmm, pani mies mumisten.









14.





Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se

muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt

liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista

hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu

sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin


aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään

talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja

nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja

ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät

maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen

nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada

palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia

veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun

tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin

valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat

mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se

tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen

nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,

kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun

naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä

pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla

pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!




Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton

vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja

palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin

tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin

suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu

muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein

silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.



Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen

iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.

Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin

ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi

ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle

puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti

muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa

vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella


puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt

talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,

taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä

myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea

enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.



Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi

sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat

nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman

näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien

ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun

ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen

asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla

kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen

pikkuasunnon nurkkakilpeen.



* * * * *




Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli

syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan

kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa

viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,

missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden

takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.

Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä

muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti

uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,

miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa

taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat

viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,

muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden

katoovaisuuden armottomasta laista.



Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo


lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.

Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan

puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä

tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus

hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja

lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.

Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.

Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan

työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,

mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi

hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,

mutta se onnistui perin huonosti.



-- Mikäs perttana...!



Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä

temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.




-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.



Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon

alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.



-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.



Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa

työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen

tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut

muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka

ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,

alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan

pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi

nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan

tietään.




Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet

tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,

mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja

lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli

kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.



Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa

vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi

äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri

tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa

puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän

ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin

toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet

ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti

ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi

vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten


itsekseen.



-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,

kun tulivat vastakkain.



-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...



Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.



-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.



-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No

mitä se täälläpäin nyt?



-- Miitä...



Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se


kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla

että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.



Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan

makuukuorma.



Sitte kysyi Mikonperä:



-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?



-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?



-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista

silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika

aivan juomiseen.



-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa


terävän kysyvänä Mikonperään.



-- Varmaan!



-- Soo'o.



-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?



-- Niitä ne ovat.



-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit

niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?



-- Oletko sinäkin sitä kuullut?



-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille

kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö


niin? -- Mikonperä nauroi.



-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun

jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.



-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes

lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja

sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän

näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä

kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?



-- En, mitäs minä.



-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla

ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!



Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti


vielä:



-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.



-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.



-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian

vanhoja. Mitäh?



Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen

jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:



-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!



-- Missä?



-- Seurahuoneella.




-- Minä en niissä ole ollut ikänä.



-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.



-- Pitäis tätä ajoakin.



-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?



-- En suinkaan, mutta...



Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.



-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.



-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo

itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun


Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja,

helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä

viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä

näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän

katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen

edelleen.



-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen

kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut

uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä.

Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut

hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät

ansiot, ei talollisten kannattaisi...



Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi

junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne

Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan


leipänä.



Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän

juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos

sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin

meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä

lihamakkaraa virkkoi ääneen:



-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?



Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla*

ajattelemaan.



Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä

joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että

Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.




-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita

on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat

kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä

rahat takaisin.



-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja

kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?



-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.



-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna

huudahtanut.



Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli

kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut,

miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ...

ymmärtäähän sen!




Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan

ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää

Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän

lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen

mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen,

tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru

pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua

taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja

kiukkuiseksi, ehkä hänkin...



Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko

maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.



Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa

kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.




-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.



-- Kah!



Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla

istui vieras herrasmies.



-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.



-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!



Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen

ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan,

mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee

ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen?

ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...




Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi

nyrkki puuskassa:



-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä

muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!









15.





Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä

emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton:

Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi

Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja

ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä


edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset

maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei

vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen

tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten

arka koskettaa, sen moni oli huomannut.



Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka

halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että

hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja,

jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus,

kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia

muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina

voittajana.



Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei

myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin


puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään

uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä

kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti

melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista

jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän

uskoa.



-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä

nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi

uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria

välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis

Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä

Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...



Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin

kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään

muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan


kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat

vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset

todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja

ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot.

Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden

vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.



Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki

yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli

mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi,

kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten

pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin

ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...



Emännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein

araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin

synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan


miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo,

vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei

hän sitä koskaan saanut.



Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti

silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin.

Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun

isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ

selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin

tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka

tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli,

oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt

koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri

mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia

äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä

kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän

vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus


vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan

aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli

kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja

pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin,

että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut

työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.



Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt

vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta

kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin

sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se

mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut

kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera

siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...



Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut

havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan


tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin

tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä

mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin.

Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa

toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.



Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat

olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut

usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja

ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä

hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat

nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla

kotitalo myymättä, ja...



Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin.

Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa

Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä


lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin,

lähetettäisiin matkarahat.



Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje

kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista

herkempi.



Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän

sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana.

Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella,

mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.



Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi

seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan

Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten

pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä

mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat


syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä.

Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut

sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä

koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja

kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt

aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20

tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan

mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan

emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku

tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta

enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa

palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...



-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan

usein itsekseen mutisi.



Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin


Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat,

talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten

paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty

melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.



Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan,

kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon

palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain

asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla

mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten

kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja

sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että

saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka

kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan,

menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...



Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne.


Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä

sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.



Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta,

että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei

voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo

valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki

sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa

laskea mieleensäkään.



Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran

vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka

nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta

välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten

Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa

levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki

nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta


ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.:

myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei

estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet

lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka

olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät

navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei

sellaisesta ikänä tule hyvää...



Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.



... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin

vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta

kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja,

sillä Kaisu ei ole talosta...



-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa

itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota


juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät

tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat

hiljaa huojuen erottuivat.



-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista

levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla

muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.



Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua

kivisellä torpantiellä.



-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin

mökinmiehet.



Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:



-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?




-- Keitä vain.



Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä

oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että

saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui

tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.



-- Hyvää iltaa.



Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin

joku uusi sointu.



-- Iltaa.



Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.




Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin

kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.



-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten

olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.



-- Jaanuko?



-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...



-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun

ääres.



-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.



Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin

syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi


suoraa tietä pääasiaan.



-- Vai talon?



-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.



-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat,

pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.



-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.



-- Missä sinä tapasit?



-- Siinä kaupparistillä.



-- No mistä se meinaa ostaa?




-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.



-- Mekö?



Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen

kiihtyneellä äänenpainolla.



-- Niin?



Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.



-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.



-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.



-- Niin mutta, uteli vaimo.




... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan

se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.



Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:



-- Aikooko sitte isä ostaa talon?



-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.



-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.



Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen,

joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.



-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.



-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.




Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.



-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta,

jatkoi isä.



-- Niin oliskin!



-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin

pitkälle, lapsiparka.



-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!



Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.



Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.




Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani

hyllynreunalle.



-- Panen tuohon, sanoi.



Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta

koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja

tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen

mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin?

Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä?

Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin

elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa

virkkoi:



-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.



Emäntä pysähtyi uteliaana:




-- Kuinka Jaanu sitä?



-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.



-- Nyt metsätönnä?



-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.



-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?



-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.



Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt

jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:



-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous


seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.



-- Sinnekö?



-- Niin, ajattelin.



-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.



-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti

vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:



-- Mene vain, mun puolestani.



-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.



-- Sinnekö turniksia katsomaan?




-- Niin ja kaalia.



-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.



-- Olisit vienyt.



-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...



-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?



-- Niin mutta nyt ei olla.



-- Onpa rahaa.



-- Mitä se raha sitte.



-- Saa sillä talon.




-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...



-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun

voittavat.



-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen

huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä

olevan hyllyn reunalle ja vastasi:



-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä

me talon asuisimme vielä.



Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:



-- Jos ne tulevat ... meille?




-- Pitää kysyä, jos...



-- Mitä?



-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...



Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä

vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.



-- Nukutko sinä?



-- Häh?



-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta

Pihlajanientä?



-- Niin kuin piloillaniko?




-- Vaikka.



Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.









16.





Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko

näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan

yleisö kirjavaa.



Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen

kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä.


Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön

syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo

maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin

taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan

kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat

väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli

päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin,

hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät

aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan

herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan

rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo

ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa

eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan

jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten

pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja

kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan.

Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat


maksaneet tiloistaan korkeat hinnat...



Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee

ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa

huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka

tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira

veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella

puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta

suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä

mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja

keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä

haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa

hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein

kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.



Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin

tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi


kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa

joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne!

Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki

tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan

perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen

yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen

talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen

on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...



Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa

ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin.

Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein

20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää

»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä

tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi

onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.




Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten

keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai

vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?



Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että

maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko

paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen,

sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä

tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän

tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa

terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi

herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun

maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin

siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen,

iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa,

eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse

leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja


kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin

ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli

vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti

silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia

villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat

ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään

muullalailla, omin neuvoin.



Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian

vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja

imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet

purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut

miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti,

rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet

silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja

älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun

itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia,


joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa

tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista,

kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade

ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi

maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on

jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on

paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua

kaikille vatsantäyttä. -- --



Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea

kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava

vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja

näet miten kansallisuus kukoistaa! -- --



-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään,

omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --




Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen

vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt

kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista

maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa

nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti

juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.



Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi

elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti

tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.



-- Kylläpä puhuu!



-- Vai osaa se Heinonen noin...



-- Kerrankin niin kuin asia on.




-- Justiin! Ei yhtään liikaa.



Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään.

Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä

istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli

kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin,

nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä

sävyllään.



-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden

kehahtaa.



-- Joutavia!



-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui

emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes,

ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.




-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa

piippuunsa.



-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.



-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.



-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka

se teidän aikanne nyt kuluu?



-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.



-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.



Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.




-- Hm, mumisi hän.



-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko

tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.



-- Minä arvaan sen.



-- Siinä vain raha miellytti.



-- Niinkö?



-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen

arvelee, jos ostais sen takaisin?



-- Pihlajaniemenkö?



-- Niin sen.




-- Tekö?



-- Me.



-- Mitäs minä siihen osaan...



-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.



-- Tulisko hän?



Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään,

emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään

liittynyt.



Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle

näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat


olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin

nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona,

kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä,

joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely

innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät

maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta

jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat.

Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista

vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista

asioista.



Heinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala

vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu,

väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja

liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja

päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt

heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja


sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä

vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten

väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen

monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.



Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen

muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko

pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa

kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.



Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon

ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.



Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua

paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt

sanotaan? Kuka nyt puhuu?




Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa,

että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä

annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on

yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.



Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.



Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta.

Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää

Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen

ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on

ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset

yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten

yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti

maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen

isävainajalleen...




-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.



Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli

päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt,

jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon

arvoisiksi.



Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän

puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on

koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun

raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä

»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen

toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun

eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt

raatajasankari kumartuu.










17.





Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on

Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun

muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli?

ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on

olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.



Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä

ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä

auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat

kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita.

Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla

kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina.


Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö,

repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma

pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava

tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt

pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti

suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta

pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa.

Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä.

Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle.

Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua

noudattaen.



Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on

niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on,

ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ...

aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.




Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän

ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja

hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää

oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos

ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain

hengittää kun kulki riihten ohi.



Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee

Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta

kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut

riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt

töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta

yrittääkään enää mukaan.



Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö

sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti

tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän


tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä

Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään,

jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se

tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on

väsynyt...



Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset

muuttopuuhatkin. Hän myhähti.



-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä

ne nyt ovat?



Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän

ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja

tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:



-- Hmh!




Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta

uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin,

olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin

mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne

olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös

niiden kanssa!



Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli

luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat

isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani

vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi.

Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein

laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä

ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...



Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko


Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko

Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain

tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten

koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta,

aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan,

Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea,

mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.



-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen

puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo

levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan

järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä

ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä

tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis

toiset perilliset lunastanut?



-- Ei millään, eikä ikinä!




Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten

oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli

talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän

valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta

pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan

hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella,

nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena

hevoselle:



-- Ooo!



* * * * *



Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän

hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti


sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois.

Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva

pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä,

ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen

taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä

muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja

ainoana asukkaana...



Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi

astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä

sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa

kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä.

Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti,

-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan

pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa,

jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan

sukuun...




Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin

ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika

käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin

painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...



Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä,

alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan

oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt.

Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin

porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne

nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon

niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin

katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee

jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein

nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset

päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...




Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli

syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen.

Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä

oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se

liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista

pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta

kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii

hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään.

Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.



-- Ka isäntäpä!



-- Päivää.



-- Päivää!




Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.

Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.



-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.



Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa

mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.



Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne

sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei

vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!



Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain

askelin Mäkitorpalle päin.










18.





Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että

isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus

oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat

ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän

niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen.

Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta

kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon

puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä.

Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on

naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo,

että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa

kaikkensa, jos saa omansa.




Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen

kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat,

vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy,

koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta

markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan

riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään

taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi

kelpaavaa tukkimetsää.



* * * * *



Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen

talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt

aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja

muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä

on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että


siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi.

Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää

vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin

Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä

ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti

ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan

Pihlajaniemi.



Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos

vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä

Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä

oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla

on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat

omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin.

Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun

parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on

heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun


perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä,

mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä

jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina

vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.



* * * * *



Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat.

Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein

samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla

erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.



He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi

rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja

kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä

ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui


asumaan taas entinen puuhakas hymy.



Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla

oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla

meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin

Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:



-- Kas kas!



Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut

varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat,

ruohonpää nousi maasta.



Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon

pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän

talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa!

Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen


ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa.

Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi

tunnelmaa.



Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan.

Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat

olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä

myrskyjä.



-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan

jäleltä? kiusasi Heinonen.



-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta

tienhaarasta.



-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.




-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui

vihellellen.



Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.

Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.



Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.



Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.



Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee

jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu

juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa

pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:



-- Liisa ja Martti tulevat!




Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko

Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa.

Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy

portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.



Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti,

jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä

on punakolttuinen, kukoistava poika.



Syntyy iloinen hälinä.



-- Päivää, terveisiä Amerikasta!



-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!



-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa

käsiään.




-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.



-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin

kurottelevan poikaa.



Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet

liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.



-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan

hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa

kellastuneet posket saavat rusoa.



Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä

ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.



-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa


vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde

silmissä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Maanantaina 12.12. 2005 klo 00:26:04


--->
Message:









Maajusseus




















Etusivulle








>
bgcolor="#C3C3C3" valign="top">


Aihe: Maajusseus


Lähettäjä: ESA




Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 10:58:14



Viesti:
Onko kaikki maajussit tyhmiä, elättäjiään haukkuvia kusipäitä, vaiko vaan täällä kirjoittavat?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus




Lähettäjä: Työmies



Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 13:45:51




--->

Message:
En tiedä vastausta kysymykseesi mutta demarius on varmasti kansakunnan syöpä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Ei puoluemies


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 14:29:22




--->




Message:
Joo sairauksia on molemmat, maajusseus vastaa AIDS:ia ja demarius syöpää.


Syöpään ei vissiin ihan kaikki kuole, mutta AIDS tappaa onneksi varmasti.


Revi siitä sitten.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 14:42:20




--->

Message:
Ei AIDSiin varmasti kuole. Englannisahan oli joku juuri parantunut ADSIsta.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Joo


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 18:05:55




--->

Message:
Sattuiko Esaa yhtään kun järki lähti vai oliko sitä ollenkaan?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: Esan veli




Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 20:55:09




--->

Message:
Ei Esaan sattunu, Esalla ei ole sitä paljon ollutkaan,


näkeehän tuon hänen kysymyksestään. Esa tarkoitti kysymyksensä lähetettävän terapeutilleen joka häntä


sähköpostin välityksellä auttaa pääsemään traumoistaan. Esahan omaa vahvan kommaritaustan Neuvostoliiton romahdettua romahti myös Esan mailma, tässä sitä nyt ollaan, meni Esalta aatteet ja järki.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: juu



Torstaina 01.12. 2005 klo 14:02:34




--->



Message:
Taitaa ne melkein kaikki olla kusipäitä, ainakin nuo edelliset tekstaajat! Painukoot pummit vittuun anoon tukiaisiaan!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:


Torstaina 01.12. 2005 klo 14:58:59




--->


Message:
Mites sitten, kun tunnen yhden demari maajusin ja keskustalaisen hitsarin? Voi pojat, eikö teillä ole muuta tekemistä, kuin haukkua maanviljelijöitä, tai työväestöä. Ei nuo tukiaiset mihinkään häviä, vaikka kuinka täällä niitä parutte!






>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: on on


Torstaina 01.12. 2005 klo 15:34:04




--->

Message:
On ne maajussit pummeja on! Oli kepu tai sossu mutta maajussit on loisia!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: just




Torstaina 01.12. 2005 klo 20:50:52




--->

Message:
Maajussi on maajussi vaikka voissa paistais,sossulle riittää margariini eikä jää muuta kun rasvanen läntti pannun pohjalle ja jos ei heti pese niin parempikin tefloni muuttuu punaseks.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: just


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:00:46




--->

Message:
Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: MAURI P


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:06:38





--->

Message:
KAIKKI NE ON PASKAHOUSUJA KEPLOTTELIJOITA. AINUT SANA JOTA NE YMMÄRTÄÄ ON TUKIAISRAHA
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Maajussi




Torstaina 01.12. 2005 klo 21:20:42




--->

Message:

Jokainen demari tunkee päivittäin maanviljelijän tuottamaa ruokaa suuhunsa ;) Eikä demaripolon kannattais ensin opetela itse ruokansa tuottamaan ja valittaa vasta sitten ;)) Maanviljeliä voi elää vuoden ilman demarien työnpanoksia mut demarin suolet huutaa jo toisenapäivänä maajussin ruokaa ;))
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Aimotukiainen


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:33:35




--->

Message:
Kun maan hallituksessa joudutaan keskustapuolueen hallitusaikana valitsemaan korotetaanko veroja vai maataloustukia, kumpikohan tulee valituksi?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: Esko A


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:37:11




--->

Message:
Maajussi ei tuu kahta kuukautta enempi toimeen ilman Veronmaksajien rahoittamaa tukea loisille!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: kenny




Torstaina 01.12. 2005 klo 21:57:36





--->

Message:
Nii... ruoka pitää olla halapaa..
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Seppä80


Torstaina 01.12. 2005 klo 23:41:42




--->

Message:
Joo kovin on kiihkiät keskustelut täälä..





Miten se on kommareitten ja demmareitten eturauhaset jaksellu? Meinaan, tuli vaan mieleen kun olivat kossit kussu paikallisen punamielisen kaupunginvaltuutetun kenkiin ku ko.- valtuutettu oli uimasa uimahallisa.. Oli valtuutettu huutanu saatapeetä eikä tukiaisista puhunu mittää.


Ei ne maataloustuet ollukkaan kaikkeintärkeimpiä asioita.. Joskus sitä pärijää ilimanki muttei pitkää aikaa!! Sitte vielä haistattelusta sevverran että haistakaa vessan seinää ite äläkäkää toisillenna haistatelko. Jos maataloustuet ja maatalous loppuu niin ei se kauan paska haise komiankaan herran hyysisä..!


Olokaa kilttejä näin joulun alla.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: hehehehehe


Perjantaina 02.12. 2005 klo 08:56:51




--->

Message:
Message:


Lähettäjä: SDP valtaan



Torstaina 24.11. 2005 klo 21:30:48







Message:


SDP:n porukka on ihan oikeassa, tukipummimaajussit on saatava kuriin, ne tuhoavat maamme ja hyvinnvointivaltion saamalla katteettomia tukia joka nostaa ruuan hintaa niin ettei sitä pysty ostamaan.





Ulkomaalainen ruoka tulee veronmaksajille paljon halvemmaksi ja maksaa kaupoissa vain osan suomalaisen ruuan hinnasta. Ihan totta.





Minä ainakin ostan tästälähin eläimen lannasta sekoitetulla eläinperäisellä rehulla terästettyä, antibiooteilla lääkittyä, geenimanipuloidulla kasvilla tuotettua, siirtogeenistä, hormooneilla lihotettua, turistirysien harmailla vesillä juotettua, tuntemattomien kasvinsuojelukemikaalien jäämillä kuorrutettua, erilaisia ihmisellekin vaarallisia zoonoomisia ja lääkkeille resistenssejä tauteja kantavaa, luontoa raiskaamalla ja tuhansia kilometrejä kuljettamalla, tuotettua eläinproteiinivalmistetta.





Suomen maanviljelijät ja elintarviketyöntekijät ovat maamme tuho, koska he yrittävät estää tämän globaalin markkinatalouden saapumista ruokapöytiimme. Onneksi saimme taas yhden imperialistisen sokeritehtaan Suomesta pois.





Äänestä Sosiaalidemokraattista presidenttiehdokasta, taataksesi lapsillesi aito Glopaalimuona nyt ja aina.





Äänestä Tarjaa.





Tarja Halonen Ajamaan Alas Vanhanaikainen Taantumuksellinen Lähiruoka.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Taavi


Perjantaina 02.12. 2005 klo 11:37:05




--->

Message:
Liittyykö tämä keskustelu hydrauliikkaan vai mekaniikkaan?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: Tecnic




Perjantaina 02.12. 2005 klo 12:16:04




--->

Message:
Vissiin enempi on hydrauliikkaa. Tässähän paineellisessa tilassa pääkuoren sisällä kusi tekee tehtäväänsä.


Hydrauliikassa käytetyn nesteen kokoonpanoa ei ole määritelty joten kysymys on hydauliikka sovelluksesta.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: jep



Perjantaina 02.12. 2005 klo 17:22:51




--->

Message:
Onhan ne täysin siivelläeläjäsakkia nuot muajussit, ei siitä minkään pääse, pakko kai meidän on niitä ELÄTTÄÄ ei niitä kait voi hävittääkään ja kukas ne tukiaisrahat muuten kuluttais? Ei muuta ku tarja tai sauli pressaks ja kokoomus, sdp ja vasemmistoliitto hallitukseen ni johan alkaa maajusseillekin OIKEAT työt maittaan! Ei riitä sitten pelkkä tukiaislappujen täyttö!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:00:33




--->


Message:
jep sen sanoi:"Kukas ne tukiaisrahat muuten kuluttais..."Kyllä monessa firmassa duunareilta loppuisi työt jos loppuisi maajusseiltakin.Ne tukisiaisrahat menee kiertoon tuotantopanoksiin,koneisiin jne.Ja kukas ne esim.koneet ,lannotteet ja muut tuotantotarvikkeet tekee.Omaa oksaanne sahaatte poikki.Maataloustukia maksatte siitä huolimatta ulkomaisille viljelijöille koska eu:ssa ollaan.


Tämä tukisis urputus johtuu kirjoittajien vajavaisesta tiedosta maataloudesta ja maatalouspolitiikasta.Senhän todisti jo minna lintonenkin suurella tietämättömyydellään maatalouden asioista.


Luulisi tukiaisurputtajan tajuavan lopettavien maatilojen määrästäkin mitä oikeasti maataloudessa tapahtuu.Mutta ei,samaa paskaa jauhetaan.


Ostaisit sinäkin Jeppi oman tilan ja tulisit tähän ihanuuteen mukaan.Täältä itärajalta niitä saa halvalla.



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: voe jessus


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:22:26





--->

Message:
Kepu on uskonto,joka kulkee isältä pojalle. Kepu on nykyään populistipuolue,johon haalitaan ehdokkaiksi popparit ja hiphopparit.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: juuuuuuuuuuuuuuuuuu




Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:23:45




--->

Message:
Koneet:massikka,"ford", case yms made in ulkomaat. Lannotteet :osin ulkomaat. Tuotantotarvikkeet= Pääosin ulkomaat. Eli ketä työllistät? "Luulisi tukiaisurputtajan tajuavan lopettavien maatilojen määrästäkin mitä oikeasti maataloudessa tapahtuu.Mutta ei,samaa paskaa jauhetaan.



Ostaisit sinäkin Jeppi oman tilan ja tulisit tähän ihanuuteen mukaan.Täältä itärajalta niitä saa halvalla." NO mikset sitten lopeta LOINEN, säästäisit veronmaksajien rahaa???!!!



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Urologi


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:38:37




--->

Message:
Onneksi evoluutio on hoitanut osuutensa tekemällä demareista steriilejä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: tutkija


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:42:30




--->

Message:
Suuruuden hulluutta tämän päivän maatalous on.


Kun tuet maksetaan eläinmäärien ja peltopinta-alojen


perusteella niin viljelystä on tullut suurpiirteistä tuhlausta.





Suuret pinta-alat ja hajallaan ympäri kyliä olevat


lohkot johtavat täysin hallitsemattomaan kaaokseen.


Sellaiset yrittäjät jotka tuottavat ruokaa





pannaan kontalleen laatimalla lakeja ja säädöksiä jotka suosivat vain elintarviketeollisuutta.


Maanviljelystä on tullut isolla rahalla pelattavaa


leikkiä.


Sama mitä tuotetaan kunhan tuotetaan ja mahdollisimman vähällä työllä.


Vaikka heinää ,jota syö hevoset.


Muuta sinäkin nimimerkitön sieltä itärajalta


kaupungin valoihin.


Ei sinun ole siellä pakko yksin olla.


Vähän sitä mieltä olen että sellaiset monitoimi


viljelijät pystyvät tämän maan ruoan tuottamaan.


Heitä tapaa tuolla torilla kesällä.
























>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Gynegoloki


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:45:08




--->

Message:
On tainnu urologilla aivot mennä syljen mukana mäkeen! Saatanan kepupelle!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus




Lähettäjä: tutkija


Perjantaina 02.12. 2005 klo 20:00:08




--->

Message:
Joskus tälläkin palstalla joku valittaa kuinka pieni


on viljelijän osuus leivän hinnasta.


Sitten heti perään joku maalailee taivaan rantaa


ruoantuottajista.


Tuottakaa sitä ruokaa,leipokaa.


Viljasta sitä leipää tehdään,se vaan



pitää ensiksi jauhaa.












>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: just


Perjantaina 02.12. 2005 klo 20:53:58




--->

Message:
menit sitten klooni esittämmään oman näkemyksesi minun lausunostani joten lienet sosiaalidemokraatti,onnea vaan sinullekin,syö kun vielä saat puhdasta ruokaa
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: heeh?




Perjantaina 02.12. 2005 klo 23:05:55




--->

Message:
Lähettäjä: SDP valtaan


Torstaina 24.11. 2005 klo 21:30:48





Message:


SDP:n porukka on ihan oikeassa, tukipummimaajussit on saatava kuriin, ne tuhoavat maamme ja hyvinnvointivaltion saamalla katteettomia tukia joka nostaa ruuan hintaa niin ettei sitä pysty ostamaan.






Ulkomaalainen ruoka tulee veronmaksajille paljon halvemmaksi ja maksaa kaupoissa vain osan suomalaisen ruuan hinnasta. Ihan totta.





Minä ainakin ostan tästälähin eläimen lannasta sekoitetulla eläinperäisellä rehulla terästettyä, antibiooteilla lääkittyä, geenimanipuloidulla kasvilla tuotettua, siirtogeenistä, hormooneilla lihotettua, turistirysien harmailla vesillä juotettua, tuntemattomien kasvinsuojelukemikaalien jäämillä kuorrutettua, erilaisia ihmisellekin vaarallisia zoonoomisia ja lääkkeille resistenssejä tauteja kantavaa, luontoa raiskaamalla ja tuhansia kilometrejä kuljettamalla, tuotettua eläinproteiinivalmistetta.





Suomen maanviljelijät ja elintarviketyöntekijät ovat maamme tuho, koska he yrittävät estää tämän globaalin markkinatalouden saapumista ruokapöytiimme. Onneksi saimme taas yhden imperialistisen sokeritehtaan Suomesta pois.





Äänestä Sosiaalidemokraattista presidenttiehdokasta, taataksesi lapsillesi aito Glopaalimuona nyt ja aina.







Äänestä Tarjaa.





Tarja Halonen Ajamaan Alas Vanhanaikainen Taantumuksellinen Lähiruoka.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: Urologi


Perjantaina 02.12. 2005 klo 23:47:43




--->

Message:
Sossu gynegologina - ainoa tapa demarille nähdä pimppi. Näin opetettiin lääkkiksessä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: kepuus


Lauantaina 03.12. 2005 klo 00:16:04





--->

Message:
Olomuoto elää iilimatona!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Larva




Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:18:42




--->

Message:
Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: hyvä hyvä


Lauantaina 03.12. 2005 klo 19:31:58




--->

Message:
Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......





>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: Hyi


Lauantaina 03.12. 2005 klo 20:48:05




--->

Message:
28.11.2005


Kaupan ja teollisuuden osuus ruuan kuluttajahinnasta on kasvanut 2000-luvulla, kun samaan aikaan tuottajien ruuasta saama osuus on koko ajan laskenut. Esimerkiksi ruisleivän kuluttajahinnasta raaka-aineen osuus on enää neljän prosentin viipale.





Heikki Ylläpitäjä
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: larva


Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:03:22




--->

Message:
http://epaper.maaseuduntulevaisuus.fi/





Tässä sähköinen versio MTK:n pää-äänenkannattajasta.





Suosittelen kaikille kiinnostuneille näitten höpöjuttujen vastapainoksi.





PS


Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: ??????????


Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:23:24




--->

Message:
No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: larva




Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:47:25




--->

Message:
Luet kumminkin;-)





PS


Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: .......


Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:52:31






--->

Message:
HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Ahonen


Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:58:02





--->

Message:
Toverit! Pidetään me vaan huoli omista asioistamme. Taistellaan! Pian saamme voittajina laulaa Internatsionaalin..."tää on viiiiimeinen taeistooo...hik...rintamaamme...hikk..". Paperiteollisuus kaatuu ryminällä, sitte ajetaan Nokia Kiinaan, sitte telakat..., sitte ..voi mitä kaikkea meidän on joukkovoimalla mahdollisuus saavuttaa. Viljelijöitä emme tarvi.Tyhmäkin ymmärtää että ruoka ostetaan kaupasta. Siihen ei paskatarikoita tarvita.


Toverit käykäämme taistoon!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: kepu


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:00:56




--->

Message:
Lähettäjä: kepuus



Lauantaina 03.12. 2005 klo 00:16:04





Message:


Olomuoto elää iilimatona!



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:02:08




--->

Message:
Lähettäjä: hyvä hyvä



Lauantaina 03.12. 2005 klo 19:31:58





Message:


Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: larva


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:03:41




--->

Message:
Vitsit vähissä, eli ammukset lopussa;-)






PS


Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus




Lähettäjä:


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:03:58




--->

Message:




No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: juups


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:06:37






--->

Message:



HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Näin on


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:10:16




--->

Message:
Maajussi-tukiaisloiset menkööt ruattiin huariks ja ostetaan me kiinasta ruaka pöytäämme tuottavat halvalla eikä tarvii enää kestää noita loiseläjiä eikä oo hualta ilmoista ja katokorvauksista sun muista kepulaisten rutinoista!!!!!!!!!!!!!!!! Eläköön kiinailmiö ruuastakin tulee HALPAA!



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: AHHAHAHAHAHAAAAAAA


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:11:55




--->

Message:
Joko lähti kepulainen kiinaan tyäharjoitteluun!!!!?????
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Ahonen




Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 08:42:31





--->

Message:
Toverit! Pidetään me vaan huoli omista asioistamme. Taistellaan! Pian saamme voittajina laulaa Internatsionaalin..."tää on viiiiimeinen taeistooo...hik...rintamaamme...hikk..". Paperiteollisuus kaatuu ryminällä, sitte ajetaan Nokia Kiinaan, sitte telakat..., sitte ..voi mitä kaikkea meidän on joukkovoimalla mahdollisuus saavuttaa. Viljelijöitä emme tarvi.Tyhmäkin ymmärtää että ruoka ostetaan kaupasta. Siihen ei paskatarikoita tarvita.


Toverit käykäämme taistoon!
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: larva


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 09:12:10




--->

Message:
Mukulat lukee tätä. Olkaapas hiukan tahdikkaampia.








PS


Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: tuutuut


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 13:53:59




--->

Message:















Vielä ne tissit heiluu.






























Etusivulle















>
>
bgcolor="#C3C3C3" valign="top">


Aihe: Vielä ne tissit heiluu.



Lähettäjä: <3






Lauantaina 03.12. 2005 klo 16:48:33




Viesti:
Siinäpä niitä. Täällä nuo samaiset








































>
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.



Lähettäjä: No joo



Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:35:37







--->


Message:
Vieläkään ei tuo vastapaino erotu kuvasta kun on rajattu niin sopivasti.Taitaa ne tissit olla erikoissilikonilla kiinni kun eivät ole vatkauksesta moksiskaan.Taidan esitellä kuvat vaimolle,olen varma että jotenkin kommentoi.
>
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.



Lähettäjä: kylän mies



Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:57:36






--->



Message:
Keikuttaisipa vastapainoa samalla lailla, olisi siinä lysti lylyllä lykkiä.
>
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.





Lähettäjä: varsi






Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 11:42:17






--->


Message:
vastapainolle olis kyllä,pääsis vaan asentaan
>
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.



Lähettäjä: valmet



Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 13:11:00








--->


Message:
Kukas nainen tuo on?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 17:56:57




--->

Message:



No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?








RE: Maajusseus





Lähettäjä: juups


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:06:37





Message:





HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!








RE: Maajusseus


Lähettäjä: Näin on


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:10:16





Message:


Maajussi-tukiaisloiset menkööt ruattiin huariks ja ostetaan me kiinasta ruaka pöytäämme tuottavat halvalla eikä tarvii enää kestää noita loiseläjiä eikä oo hualta ilmoista ja katokorvauksista sun muista kepulaisten rutinoista!!!!!!!!!!!!!!!! Eläköön kiinailmiö ruuastakin tulee HALPAA!











RE: Maajusseus


Lähettäjä: AHHAHAHAHAHAAAAAAA


Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:11:55





Message:


Joko lähti kepulainen kiinaan tyäharjoitteluun!!!!?????



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: top


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 18:45:03





--->



Message:

wrap="physical">
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: häääää


Tiistaina 06.12. 2005 klo 23:10:30




--->

Message:
Maajussit on tukiaspummeja paskoja .........
>
bgcolor="#D3D3D3">hyvä tissijuttu


Lähettäjä: JR


Tiistaina 06.12. 2005 klo 23:54:26




--->

Message:



Lopetetaan vaan maatalous, kun se tulee niin kalliiksi. Maksetaan vain samanverran EU.hun jäsenmaksua, mutta ei saada mitään takaisin, hyvä bisness.


On mennyt vähän kehnoksi tämä keskustelun taso. pitäisköhän käydä jossain demarisivuilla vähän keskustelemassa. Olisko kellään linkkejä?
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: heheh




Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 00:14:26




--->

Message:
Hyvät toverit





Tehkäämme tästä puoluevaltuuston kokouksesta ikimuistoinen aatteen roihun täyttämä tapahtuma, josta lähtevä sanoma on selvä: me haluamme sosialidemokraattisemman Suomen!



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: hähääh


Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 10:53:38




--->



Message:
joo maajussit kiinaan vaan anomaan tukiaisia, katotaan saatteko PASKIAISET !!!! HAHAHAHHAHAHAHAHAHHAAAAAAAAAAAAAA...........
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: Pohojalaane


Perjantaina 09.12. 2005 klo 20:41:19




--->

Message:
Maajussit on tyhymiä kusipäitä ja pohojalaaset varsinnii.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Tarja H


Perjantaina 09.12. 2005 klo 23:03:08





--->

Message:
Pohojalaane:lle . Voisitko perustella väittämääsi. Ilman pohjalaasia ei Suomea olisi. Oltaisiin osa Ryssää. Sopisit meijän navettaa nenärenkaastasi kiinni parteen. Tehkää pojat puhtaasta ruuasta paskaa siihen ootta parempia kuin tälle palstalle kirjoittelemaan.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Tarja H


Perjantaina 09.12. 2005 klo 23:03:16






--->

Message:
Pohojalaane:lle . Voisitko perustella väittämääsi. Ilman pohjalaasia ei Suomea olisi. Oltaisiin osa Ryssää. Sopisit meijän navettaa nenärenkaastasi kiinni parteen. Tehkää pojat puhtaasta ruuasta paskaa siihen ootta parempia kuin tälle palstalle kirjoittelemaan.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: hahaah


Lauantaina 10.12. 2005 klo 00:20:40




--->

Message:
On siinä miähellä?(poikasella nimi Tarja H !ehheheheheheeeee.. mee kuule sinne navettaa panee niitä mullikoitas ! Sust ei oo mihinkää. Iliman pohojalaasia olis kaikilla kaikki paremmin EIKÄ oltas ryssiä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: hää os sus


Lauantaina 10.12. 2005 klo 16:02:04




--->

Message:
Talvisoan henki assuu pohojanmaalla.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: tutkija




Lauantaina 10.12. 2005 klo 21:10:13





--->

Message:
Nykymaatalous perustuu tuhlaukseen.


Mitään omavaraisuutta ei edes ole.


Ulkomailta tuoduilla panoksilla täällä


pelataan.


Kun ensimmäinen todellinen kriisi tulee


niin tämä suuruudenhullu systeemi on kontallaan.


Mutta vakaissa oloissa on mukava pelata


kun euroja sataa ovista ja ikkunoista aivan


pähkähulluihin investointeihin.


Pitää vaan muistaa että tyhjillä navetoilla ei


ole vakuusarvoa.


Sitäkin kannattaa joskus miettiä ettei velkavangin


osa mitään helppoa ole.




Murhastakin selviää linnareissulla mutta suurista veloista



selviää vasta mullan alla.



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: varaton


Lauantaina 10.12. 2005 klo 22:55:25




--->

Message:
Velat vanhenee viiessä vuojessa ja laki vireillä että vanhenis kolomessa.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: touko


Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:17:12




--->

Message:
tutkija on demari



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: tutkija on


Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:39:57






--->

Message:
iisalmen iilimato
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: touko


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 00:04:40





--->

Message:
Juu, härö mikä härö, herraglolisaatio
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: tutkija


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 16:28:43




--->

Message:
Taitaa tuo saatavien perintä velalliselta ulosottotoimin



nykylain mukaan kestää 15 vuotta.


Kannattaa ottaa selvää velkavastuusta


kun nuoruuden hurmoksessa niitä suuruuden hulluja


investointeja tekee.


Ihan netistä löytyy tietoa kun


laittaa hakusanaksi velkavastuu.


Aina kannattaa miettiä tarkkaan mihin paperiin nimensä kirjoittaa.




Kun noudattaa nimeltä mainitsemattoman liikemiehen


ohjetta "katso poika aina tarkkaan että nimi paperissa on saajan sarakkeessa" niin eipä


hätäpäivää.



>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä: pöh


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 17:01:48




--->

Message:
Varaton pääsee viidellä. Kokemusta löytyy.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: nappi ottaan


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:16:01





--->

Message:
Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi. Sisällissodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli myös taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa (1919) kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.





Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolshevikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. Vasta myöhemmin 1920-luvulla kommunistien peitepuolue Suomen Sosialistinen Työväenpuolue Suomessa sai vaaleissa osan SDP:n eduskuntapaikoista. 1930-luvulla valtiovallan estäessä tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi.





Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui kritisoimaan Suomen ulkopolitikkaa. Sodan jälkeen 1944 osa SDP:n vasemman siiven toimijoista (muun muassa niin sanotut "kuutoset") erkani ja liittyi SKDL:n riveihin.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: kumpi pettää



Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:19:24




--->

Message:
Historia





Suomen keskustan syntymävuotena voidaan pitää vuotta 1906, jolloin perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto ja Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät Maalaisliitoksi vuonna 1908. Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään Santeri Alkiota.





Puolueen kannatus perustui laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön, joten Suomen kaupungistuessa nopeasti, maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi.





Nykyään maanviljelijöiden osuus Keskustan kannattajista on pudonnut huomattavasti ja Keskustan äänestäjät jakautuvat eri puolueista laajimmin eri ammattiryhmiin. Maaseutu-Suomi ja pienet kaupungit ovat silti nykyäänkin vahvinta keskustalaisten kannatusaluetta, vaikkakin puolue on tehnyt tuloaan suuriin etelän kaupunkeihin vaihtelevalla menestyksellä. Suomen keskusta esiintyy Suomen suurimpana kuntapuolueena, koska sillä on eniten kunnanvaltuutettuja kaikkiin muihin puolueisiin verrattuna. Tämä tekee sen varovaiseksi esimerkiksi kuntauudistusta koskevissa kysymyksissä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus



Lähettäjä:


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:20:46




--->

Message:
Wikipedian historiaosuuksista oon kopsannu
>
bgcolor="#D3D3D3">paljonko on rajoitettu määrää


Lähettäjä: testi




Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 23:14:06





--->

Message:
Ensimmäisen kerran julkaissut


Werner Söderström Osakeyhtiö 1913














1.








Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti


yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen


erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki


sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili




hikikarpaloita.






Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan


rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja


hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä


joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.





-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään


aivan kuin estääkseen.





-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,


laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen


reunasta.





-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...





Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt





ilme.





-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?





Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko


Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin


voimin.





-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi


hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.





-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?





-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.





-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.








-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.





Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.





-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.





-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä


minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.





Emäntä läheni pöytää.





-- Laske itse sun rahas.





-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.





Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään



pois.







-- Älä nyt niin!





-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?





-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja


tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...





-- Seitsemänkymmentä.





-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin


kahdeksankymmentä.





Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se


seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta.



Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja


tuijottamaan syrjästä.







-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi


penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.





-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.





-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.





-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.





-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas


taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt


eksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin


paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta



taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän


emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.







Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.





-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.





-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen


taas kätensä sitä ottaakseen.





-- Tuota...





Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista


sitä saamasta.





-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden



vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.





-- Niin on taitanut.







-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari,


minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä


sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.





Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:





-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?





-- Totta minä, tuota.





Maksaja asettui vakavaksi:






-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.





-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain


viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä


pitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...







Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika


paperia.





Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:





-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä


toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.





Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.






-- Mutta sepä vasta sopiikin!





Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen


kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka


ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon.


Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti




Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.





Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.





-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.





-- Noo, tulihan siitä.





-- Veloistas pääset ja jääkin?






-- Noo, vähin.





-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä


tiedä.





-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.







-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua


hätyyttänyt ole, vai olenko?





-- Ei minua kukaan.





-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin


velkahittena, eikös ole?





Kuusenlatva nauroi.






-- Arvatenkin!





Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:





-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri


maksanut velkansa.







Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika


käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut


puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista


vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan


tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan


kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi


hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:






-- Älä mene Liisa, kuulitko!





Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.





-- Mitä?





-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?





-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.







-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?





-- Eiköhän maalaisliittoa.





-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?






Liisa nauroi:





-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.





-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se


isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?





-- Tiedä.





-- Kamalaa.







-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä


kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu


mies, sanoo.





-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...






-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?





-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen


kelkkahan.





-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.





-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet.


Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt


vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se




välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.





-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.





-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.






Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:





-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.


Tuumi hetkisen ja uudisti:





-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen


maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.





Emäntä tokasi takan luota:





-- Taitais olla sunkin viisahinta...







Jaakko Jaakonpoika kauhistui:





-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?






Ja vähän ajan kuluttua:





-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa,


mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?





Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin


valanperästä vannottaen kysyi:





-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin


arvoisia?





Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:







-- Meidän Marttikin.






-- Kakaroita!





Hän rupesi iloisesti nauramaan.





-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä


Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.





-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.





Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:





-- Taidat sinäkin?





-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.







-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.






-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.





Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen


yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:





-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni


menemään pahaksi.





Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä


kiusata:





-- Mitäs sinä aina...





-- Mitä minä?








Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat


metsästä.





Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät


silmät ja suulauden.





-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.





-- Taisin!





-- Taidat valehdella, kiusasi isä.





-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni


jälkeensä.





Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät





niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen


varsa, kaikki hyvin laihoja.





-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli


pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.





-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä


oleva nuorukainen.





-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.





-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.





Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:





-- Panitko sinä kaikki jauhot?








-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein


horjuvat.





-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos


sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.





-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.





-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.





-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.





-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...





Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:











-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin


kuinka päästiin kotia.





-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.





-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.





-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän


kannata.





Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa


jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua


nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.





Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille,



kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:







-- Nyt tulee Bränforssi!





-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen


nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen


kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:





-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa


kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti


vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:





-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?





Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:






-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on


paljo rahaa, se.







Bränfors astui tupaan.














2.








Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä.


Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli


mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka


suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon


pulskat ja terveen näköiset.






Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja


kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa,


Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki




nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko


Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin


paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet,


oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan


ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata.


Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa


pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle.


Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi


teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen


muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat


kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla


miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden



yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa


yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti


ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä


oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.







Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet


juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen


miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli


vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt


tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen


siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan


voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei


ollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten.


Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi


oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin


keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo



vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi


joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä.


Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo


viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä


töistä.







Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi


lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko


Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan


jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän


katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:





-- Katsos, kun menee!





Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti


miehen ilon:






-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?





-- Keittääkö?





Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä


työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä




hänen kasvonsa kirkastuivat:





-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee


jokeen?





Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä


tunnustamaan. Muistutti vain:





-- Se pitää edes perata.






-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.





Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee


se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta


sellaisiin kustannuksiin.





Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:







-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen,


minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä


uudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne


omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.





Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen


vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:






-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!





Emäntä mumisi jotain.





Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli,


puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:





-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä




olis ollut mäntä katolla.





-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.





-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...





Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti



vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.





* * * * *





Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin


hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä


kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän


oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon


vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli




annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla


huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin


lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan


kartanokujaan.





Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä



Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan


asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut,


kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa


jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan


alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin,


-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin


olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa


oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.





Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän


tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata




enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren


Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle,


osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun


leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan


polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus



hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta


emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria


hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut


vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta


siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän


kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.














3.










Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin


koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä.


Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä



peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa


ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin


koossapitämispuuhiin.





Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus:


rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...





Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen


tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa


samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin


hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan


perintölunastuksessa laskettiin.







-- Seitsenkertaiseksi!...





Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein



yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään


asianomaiselta.





Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi


kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti,


mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan


pantu korkkimatto.





Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa


itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.





-- Päivää, sanoi tulija.





Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli




kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä


hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.






-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään


vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti


tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.





Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.





-- Päivää.





-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.





Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen


osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen


tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen


kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia




mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa



joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa


tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin


rouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai


porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...





-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän


joutoaikaa parempaakin asiaa varten.





-- Johan sitä...





-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.





-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.





-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö


kesken.








-- Kyllähän se niin on.





-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa


tilaa murehtimaan...





-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika,


suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan


Vehmeröistä.





-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän


painolla.





Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan


lempeästi, vastasi hän:





-- Jos olet kastettu.








-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?





-- Niin.





-- Kyllä sulla on siinä väärin...





Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat


syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko


Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa


sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen


asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa


sopusoinnussa.





-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.






Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.







-- Minäkö?





-- Niin, sinä.





-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin


tarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...





-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan


Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne


menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät


emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja


piikain kanssa. En minä vain!





Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan



sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen


pelkkänä korvana:







-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?





-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.





Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea


selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.





-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.





Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen


ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6


tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän


Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko



Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta


oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne


suorittaa...







Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät


saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä


muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai


aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.





Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35


tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan


hymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla,


jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?





Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?






Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen.


Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja


otsansa ryppyyn.







-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty


uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.





Hymyili.





-- Kelpas! kertasi ääneen.





Ja vähän ajan kuluttua:





-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat


rahat. Mistä pojat ottavat?






Ja taas vähänajan kuluttua:





-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...





Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei




huomannut.





-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain


kanssa taloa asutaan.





Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan


liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:





-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina


kirja kädes... Kumma kakara!






Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen


ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi


soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä


tehtäisiin tässä oikein rahamies?





Nauratti.







Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin


puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?





-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä!


mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi


talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja.


Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...





-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.






-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka


mies.





-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...





-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.







Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.





Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän


läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.





... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän


lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja


niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...






Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan


elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu


vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on


maksettu.»





-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.







Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut


ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi


heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut


sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:





»Herraa hyvää kiittäkäät,


iloisest' ylistäkäät!» -- --















4.








Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti




kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä


istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa


kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan


hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja


virkkoi unisella äänellä:





-- Ota pannusta.






-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa


pannun luo.





-- Saitko lupaan?





-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...





-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla


äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.







-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.





Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla,


syyttävällä sävyllä:





-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin



kylmillä pääse mihinkään.





-- Paikkaa pieksujas.





-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.





-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.





-- Mitäs teistä!







-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse


mailmas hävetä.





-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla


äänellä.






-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa


on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.





Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut


ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi


tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä,


eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli


niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä


kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi


hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi


edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt




suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei


tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi


suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari


sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut



ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule


Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:





-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.





Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:





-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.





-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!





Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain


ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:







-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.






Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:





-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:





-- Rippikouluvuotena.





Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.


Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.





-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt


puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.





-- Minä lukisin.







-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden


sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.






-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta


ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti,


nousten jäseniään oikoen askareilleen.





-- Se oliskin eri asia, totesi isä.





-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.





-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.





-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?





-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me


tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin




lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta



laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin


kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli,


se usein oli ensimäisenä.





-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan


Minävaivaisenkin.





-- Niin se aina kehui lukevansa.





Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.





-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla,


silmät hehkuvina katsoen mieheensä.





-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa


ajatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut





Katikismusta käsittämään.





Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen


pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.





Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta


isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä


jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti


takkapielessä lukien. Isä käski talliin.





Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.





-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä


katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja


kädet nutunhihoista.





-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.








-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava


karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.





-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin,


ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin


puolikyynärpäihin.





Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla


sävyllä:





-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.





-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.





-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.








-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.





Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten


kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua,


otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:





-- Eipä niitä saa!





Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi


velvoittavasti miestään ja ehdotti:





-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään


saattavan mennä.





-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne



kumminkin pitää.







Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.





Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti


lyhtyineen ulos.





-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät


kahdenkesken.





-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä


pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.





-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta


lähteä.






-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.





-- Et, et, mutta...







-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja


muuta.





-- Meidänkö pojat?





-- Meidän niinkuin muidenkin.





Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän


naurullaan tarkoitti.





Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.






-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.





Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi


poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu,




jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja


itseään askareenteossa avustamaan.





Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi


mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.





Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen


takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli


savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli


vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa


toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.






Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.





-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.





-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.







-- Niis iltamis te...





-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.





-- Niin, mutta kun aina.





-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.





Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.






Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:





-- Antakaa mulle vähä rahaa.





-- Mitä sinä nyt rahalla?







-- Tarvitsen.





-- Iltamaanko?





-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut


värähdys.





-- Aina niihin joutaviin.





-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa



ole pyytänyt.





-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.


-- Rahat menevät niin että, jatkoi.





Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:







-- Ettekö te anna?





Isä oli vähän aikaa vaiti.





-- Paljonko sinä tahtoisit?





-- Kun sais edes pari markkaa.





-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.






Martti nousi:





-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.





-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron


taskuunsa.







Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän


vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika


potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.





-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan


pimennosta pojan puuhia.





Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.






Isän ääni kuului taas pimennosta:





-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa


vain savuta ja menee lasi rikki.





Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain


lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään.


Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:







-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin


avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan


perään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin


kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue


niin että minäkin kuulen.






Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka


kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten


ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.





-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti,


paukauttaen hieman ovea.





Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät,


mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen


hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi




silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se


valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken


näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti


yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen


omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.















5.








Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja


ilmat lämpenivät.





Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston


Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut.




Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen.


Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä


metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin


oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei


erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli



tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa


väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului


selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea,


sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen


tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen


koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki


hiljaa ja salaperäisesti.





Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He


nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun


hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin


omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti.




Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa


liikutella.





-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.






Martti sanoi vähän ajan kuluttua:





-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja...


Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.





-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa


kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa


suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.





-- Senkin vois kärsiä, mutta...





-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai




metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.





-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa,



että... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä


meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.





-- Siinäpä se on!





-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka


tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan


myymästä.





-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.





Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana


puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan


toverilleen:







-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.






Siihen Vihtori vastasi:





-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.





Martti innostui:





-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten


ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.





-- Mahdollista.





-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää


uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori,


etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.








Nauroi toverillisesti.





Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.


Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.





-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.





-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.





-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi


hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne


sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä


nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän


hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs


elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas


ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas





tänne katsomaan jos sattuu...





-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että


»jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos


vähänkin onnestaa.





-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika


ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden


konnun eläjäksi.





-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen


kääntyisi.





-- Ota mukaasi, Martti!





Martti ravisti päätään:








-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua


oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.





-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä


olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:





-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi


ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.





-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.





Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta


kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.





-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.






-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä




aiottukaan julaista.





-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan


kuin aikeessa lähteä.





-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli


Heinonen.





Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi


Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin


kolmisin pihan poikki.





Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi,


vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti


jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä



voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät


tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli




lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki


miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat


vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö


jo lähenteli.





Heinonen kävi edellä pihan poikki.





-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän,


puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.





-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.





-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin


elein.






-- »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee


Heinonen.







-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen


talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty.


Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä


varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla


siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran


kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa


huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin


nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen


päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä


monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta.


Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se


syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi



sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt


luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.





He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön




hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan


avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän


jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen,


joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:





-- Noh, ja entä sitte?





-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin


herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka


panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei...»





Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä



väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään


olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä


naurunalaiseksi.





-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.







Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:





-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.





-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi!


kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi


jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:





-- Taikka, tuota...






-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule


mitään.





Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:





-- Ei isä tee sellaista.







-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.





-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.





-- Eikö hän salli, jos sinä selität?





-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.





Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen



kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus


juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.





-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa


silmilleen.





Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:







-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.





-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.





-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta,


paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.





Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea



toisia teitä virkkoi:





-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.





-- Sano neljän!





-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa


sinulle osaa talostaan?







Alakuloisena sanoi Martti:





-- Eihän se ... taitaa myydä.





-- Onko saha jo ostellut?





-- Ainakin hintoja on kysytty.






-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!





Heinonen ravisti päätään.





-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...





-- Millä minä ostan?







-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja


hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.





-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan


kanssa.





-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän



niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä


leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein


vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?





Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti


häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:





-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.





Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.







-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.





-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä


se kannata.






Vihtori huomautti:





-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %


korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.





Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti


omaa ajatustaan:





-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään


rahaa.







-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen


kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken


jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.





Martti säpsähti ja katsoi hätien.






Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.


Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti


kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää


omille ajatuksilleen.





Heinonen sanoi vakavasti:





-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä


sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...





-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.







-- Sinä juuri!





Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli



jo ollut lähellä ruutia.





Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.





Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:





-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa


sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...





-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.





Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen


myönsi:







-- Kyllä siinäkin on perää.






Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.





Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:





-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen


kannata mennä naimisiin muutenkaan.





-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.





-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,


mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja


maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.





Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua




hermostuneeksi.






Heinonen vastasi rauhallisesti:





-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että


mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...


maata vain kuolleena pääomana.





-- Mutta...





-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan


elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä


ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.





-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.





-- Kyllä!








-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen


jalkojaan.





-- Kuinkapa sinä...





-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan


kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun


aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen


tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...





-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.





-- Luulen olevani siksi tulemassa.





-- Itse mielestäsi?








-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.





-- Siinähän se on!





-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?





-- Mitä kokemuksia sinulla on?





-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.





-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.





-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa


liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.





-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.








-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota


sosialidemokraatti katsoo toisin.





-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin


puoluesilmin.





-- Niin.





-- Ennakkoluulot ovat pääasia.





-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen


samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti


sikarinsavua.





-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?








-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?





-- Mitä sulla sitten on?





-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.





Heinonen nauroi ja pilkkasi:





-- Totuuksia, vakaumuksia...





-- Aivan totta!





-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt


jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,


maanviljelyskysymyksessä?..








Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:





-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut


jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.





-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?





-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.





-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä


näin uskot.





-- Kuinka?





-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,


mutta suku ja laji ovat samat.








Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.


Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:





-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan


Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.





Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:





-- Sulla on vikkelämpi kieli.





-- Mutta sulla on huonompi asia.





-- Ei se niin ole, mutta...





Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.






He nousivat lähteäkseen.







-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.





-- Jatketaan vain.





Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.





-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit


talonpalan?





-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin


kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa


keskusteltua.






-- Onko ne välit niin...





-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme




yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.





-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?





-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi


senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:





-- Ei taitaisi auttaa.





-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä


miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.





Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...






-- No en minä päätä!





Erosivat.
















6.








Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi


hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä


kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut


Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten


maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli



pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina


vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.


Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin


vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä


vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen




omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli


harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit


saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...





-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa


tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.





Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy


talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!





Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi



asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä


vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin


tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja


vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt


turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa


itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin




pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!





* * * * *





Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli


Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen


kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat


jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti


kuunnellut.






Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu


jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja


sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta


heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus


ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää


lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi




kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.





-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi


poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen


jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.





Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä


kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.






Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina


kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt


sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi


vimmatusti pari kokkaretta tieltä. --





Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei


saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan


maamiesseuran kokouksiin.







-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä


rauhallisesti.





-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.





Isä korotti ääntään:






-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka


luistaa.





Martti mumisi:





-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes


yrittää itse mitään.





-- Hääh?







-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.





-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin


hyvin, enkö jo?





-- Aina se polkupyörä on edes!






-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.





Nyt laukasi Martti:





-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä


polkupyörällä.





Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:







-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!





Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina


omituisella epämääräisyydellään.





Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika



alkoi puoltaa veljeä:





-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?





-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.





Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä


vastasi:





-- En.







-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?





Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua:





-- Minä menen kauppakouluun.






-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.





Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan


asiallisesti:





-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.





-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat


toisiaan.





-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.







-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.





-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja



käymällä, olispa siinäkin, selitti isä.





-- Minä menisin, ilmoitti Martti.





-- Sinä... Kyllähän sinä...





Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.





-- Tulkaa kohta tänne!





Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.





-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä




hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.





Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.






-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...


puhui emäntä.





Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:





-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena


matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,


mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.





Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.





-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä


päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen




joskus navettaan sattuu.






Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti


tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja


koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin


puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:





-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat


kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...





Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:





-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin


raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...





Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli


kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:








-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.





-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla


lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.





-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.





Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista


norui varsin niukasti maitoa.





Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi


tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.


Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja


tukittu oljilla.





-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.








Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa


silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.





Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti


itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun


kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin


pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas


syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän


kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden


koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se


ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan


levollisella mielellä.





Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi


jutella:








-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän


jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.





-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.





Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?


Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein


selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:





-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin


sellaisia, niin kuin minäkin.





Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua


loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät


pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.






Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.







Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat


apettaan.





-- Nälkä on, sanoi Hermanni.





Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti


päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.





Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,


itkunsekainen ilme.





-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna


myllylle?






-- Sanoihan isä.







Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja


antoi sen Hermannille.





-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei


suinkaan hevosia tappaa sovi.





Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.














7.









Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut


toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut


tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt




itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.





Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta


käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta


kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi


talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään


enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,


mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,


odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon


Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan


mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto


kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä


tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa



katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun


kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.





-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata




30:neen, mutta jos huomaa...





Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin


olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,


rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.





-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä


tuhatta...





-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?


kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti


kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.






Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä


ympärilleen.





Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.







* * * * *





Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin


aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen


liikkuneet.





Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut


itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti


astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada



Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet


täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.





Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla


ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui


hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.




Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän


ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina


kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.





Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,


joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt


kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --





-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?






Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin


sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi


silmät sirrillään kauppamiestä.





Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla


oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:







-- Ainahan siinä laiskan voittaa.





-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.





-- Onko se vanha?





-- Rippikouluun nyt menee.





-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.






-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.





-- Mitä siellä!





-- Sitä minäkin olen sanonut.





Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt




kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan


markan palkkaa.





-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko


Mikonperän Jaanun poika?





-- Sen.






Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän


kanssa nuoruudentuttuja.





-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää


kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...





-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.





-- Myynyt talonsa? Kelle?







-- Mikä lie ollut, joku vieras.





Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten


kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.





* * * * *






Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli


Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko


mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos


isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan


taloaan, miten järjestäisi?





Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan


kanssa.







Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän


mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä


Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.


Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria


tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä


perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että



Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja


Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria


siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa


ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei


suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on


sarkansa kynnettävä itse.





Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan


kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan


omituisin katsein.







-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen


matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret


koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.


Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen


vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.






-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä


ihastuksella.





-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja


käsivarsiaan.





-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.





Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet


lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.







Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla


liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin


käsiranteet.






-- Älä...!





Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.





Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:





-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!








-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...





-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!







Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.





-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...






Mutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi


lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta


rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika


otti tytön pään rinnalleen.





-- Älä...





Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja


hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan


saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja


kuiskasi:







-- Kuinkahan sinä olet niin...?





-- Mitä?






-- Sitä...





-- Mitä, sano?





-- Ei!





-- Sano!





-- Sitä vain ... ilkeä vain.





Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?





-- Ei.







-- Mutta tämä ei olekaan partaa.






-- Mitä se sitten on?





-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.





-- Älä, älä!





-- Aina sinä valitat.





-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.





-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.





Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.

















8.








Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna


siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta


isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan


hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi


enää puhua.





Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä


kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.


Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa


*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse


siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...








Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle


edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...





Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä


kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla


oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen


oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua


kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun


jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen


pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat


kirkkaamman pohjan.





-- Hevoshaankytö!





Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä


olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat





hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen


seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.





Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin


koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa


talonjakoa.





Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi


hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!





Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se


meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa


olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika


oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.


Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut


pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena



mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten




iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.





Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä


suoraan kysyisi, myydäänkö talo?





Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.





Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.





Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,


katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.





Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.





Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä



nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.







Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa


purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.





Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.





-- Kuka siellä?





-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.





Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan


maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta


siltä varalta jos kylväjä viipyy.





* * * * *






Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.







-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.





Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha


mies enää sitten talolla tekee.





-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois


suustaan ja tuijotti herraa silmiin.





Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.





-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.





Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla



äänellä.





Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli




paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.


Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.





-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.





-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet


värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän


oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein


jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa


emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:





-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.






-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi


tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä


ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.







-- Se on aivan tosipuhetta.





-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy


kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on


liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan


palvelijaväen kanssa. --





Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti


ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta


juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas


tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.






Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko


Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas


katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen


tuhanteen.







* * * * *





Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli


puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat


seuraväkeä.





Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,


sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti


miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä


soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla



niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden


ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja


antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee


juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan


ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...







-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle


puhuen.





-- Niin mistä?





-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan


tottelemaan.





-- Jumalattomuus kasvaa.






-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat


totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.





-- Onko se sosialisti, vai?





-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...







Kananteri naurahti:





-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen


kunnioittamisesta, ei.





-- Jopa nämä niistä.





-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.






-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?





-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?





Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.





-- Marttiko? kysyi.







-- Teidän poikanne?





-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.





Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.





-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut


hävittää tyyten?






Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi


puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa


Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä


vakavuudella:





-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.





Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,




jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli


kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä


hiki.





Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja


vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,


mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:






-- Talon ostajakin tässä oli.





Kananteri pyöristi silmiään:





-- Aiotteko talonne myödä?





Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja


tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri


siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...







-- Sahako?





-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen


kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen


palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi



mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli


loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä


parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...





Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen


omituisella tavallaan.





-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi


ajatellen jo jotain muuta.





-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman




mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli


tekee.





-- Vai niin!






Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo


istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua


heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.














9.








Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain


perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat




eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän


syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.


Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa


kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!






Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja


nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta


uhma.





Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen


ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja


talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.





Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli


jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden


kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä


milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.







... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään


jatkoi katkerasti:






-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei


yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa


pikkutarpeisiin...





* * * * *





Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.


Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta


päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä


tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.





-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.







Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.






-- Selitys on taitanut jo alkaa?





-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.





Ukko meni tupaan.





Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla


palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti


sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin


työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti


astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:





-- Äestitkö sinä sen?







Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän



tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan


ennen kuin Martti vastasi:





-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.





Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän


heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.





Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,


mutta ei onnistunut.





Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta


siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.





Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui


edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi





hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:





-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?





Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.





-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain


itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.





Hermanni jatkoi lukemistaan.





-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?





Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan


luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.





Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä





hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:





-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,


pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.





* * * * *





Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.


Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin


viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.





Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun


kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski


liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,


tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä



olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.







He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista


pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä


vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut


elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän


näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.


Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista


tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin


Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.





Mikä äidin oli tullut?





Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti


havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.






-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule


kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin




vähäpätöisestä asiasta.





Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?





-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?





-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa


asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja


Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...





Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.





-- En minä!






Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:





-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään




Amerikkaan halua.





-- Sinäkö, lapsiparka?





Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa


eloisuutta.





-- Ja ketä sinä ajattelet?





Martti mainitsi.





Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.






-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?





Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.







-- Milläkö?





Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka


silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.





-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo


perinnöstä lunastaa tähän aikaan.





-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.





-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei


tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.






Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä


ponnistaa uskoaan.





-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.







-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.


Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...





Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta


pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.





Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:





-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen


ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua



yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä


välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta


ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne


kukin.





Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa




vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä


hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime


tingassa asettuisi vastanakaan.





... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä


mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää


jolla sen irti saisi...





-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.






-- Hääh? kysyi äiti.





Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.





Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi


vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin


odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt




mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.





Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven


jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.





Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun


tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta


aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä


asiasta äidille puhua koskaan.






-- Ei koskaan!





Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi


tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,


tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?





Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.




Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion


lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!





Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut


havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt


vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä


pelkää...? Todellakin...!






Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.





Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat


nyrkkiin:





-- En kerjää! En äitiä, en isää!





Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.







Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari


syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle


voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta


vehkeillen.





-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin


ennenkin.






Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.


Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta


Kaisua, joka sille huuteli:





-- Kissu, kissu, kissu.





* * * * *







Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta


yhdestä sadasta markasta.





Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.















10.








Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla


hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot


loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.





Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon


keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen




järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka


kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana


usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen


levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen


sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella



puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli


mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat


kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous


kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.


Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.





-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa


etsimään.





Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia


ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja


yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta




elämäntuntoa.





-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan


piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja



kuuntelemaan.





Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli


useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja


porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten


ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen


mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.





Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä


asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa


kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.


Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä


oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä




millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä


tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla


ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja



hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului


tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista


kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa


kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia


murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti


oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä


jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja


apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli


ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.


Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt


tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...


ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!





Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata




omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun


kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään



maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin


kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli


siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin


osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä


paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.





-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko


mies.





-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän


tarkoituksen.





-- Kuinka niinkö?





-- Niin, että mitä isäntä meinaa?








-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes


saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se


Villekin...





-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.





-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.





-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika


sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis


omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan


niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.





Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä


Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:








-- Niin se on.





Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä


Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi


siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.





-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän


multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa


toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.





Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,


oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut


laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan


takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.





Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen


hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa





niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.





-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.





-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.





-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?





-- Oli. Entä sitten?





-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava


mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.





-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä


aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä


menivät mäkeen.








-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain


siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.





Hän pujahti kamariin.





Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken


tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja


vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto


valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia


kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä


tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys


peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi


värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista


ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia


kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen



pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut


kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi




ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.





Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos


avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla


ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka


leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.





Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta


käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon


ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,


joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se


puolikas.





Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.






Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.







Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen


häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja


sulkee piirongin.





Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen


ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.














11.









Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä


tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt


naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne


ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin




aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse


puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin


edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut


siitä iloa.





Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:





Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä


minä ennen välittänyt?





Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä


puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.






-- Työn puute, sanoi vaimo.





-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...







-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,


niin on kuin kipeä.





Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut


samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja


sanoo.





-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin


jää mieleen kuin ikävä.





-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.






-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.





-- Joutavia mailman juttuja.





-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset




puhuvat.





-- Mihinkäpä ne korvansa.





-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne


sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.





Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui


harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä


vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:






-- Hmm.





-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.





-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi


tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.







Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen


levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri


silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman


umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti


seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.


Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.





Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:



pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä


minulla on liian vähä, niin.





Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi


selville, niin...





Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi


»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki




hänet niiden joukkoon.





Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi


sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.





Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan


kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän


perintötalon, ja nyt olen torpasta?






-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!





Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti


arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se


vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika


pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.





Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja




ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli


mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.





Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli


pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän


oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat


kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli



keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.


Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään


väistämättä lennähdellä.





Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle


meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka


pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain


häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat


rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen


katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan




mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!


Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,


sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin


isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis


tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on


siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja



taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...





-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...





Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti


kumpaankin, mutta jatkoi työtään.





-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää


sävyä.





-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!







-- Ville vain.





-- Ville vain!






Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava


ilme.





-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?





-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.





Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva


ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.





-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.







Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.





-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.






Ville kiroili.





-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?





-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.





Ville alkoi uudestaan kiroilla.





-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän


verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en


sellaisille tekisi ollenkaan!





Ville vannoi sen päälle.







Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän


selitteli:






-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?





-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.





Hän kiroili taas.





-- Sama se on tässä muiden.





-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.





-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi


lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.







-- Ahdistaako se muoria?






-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää


tuollaista tyhjää melua.





-- Meluaa edes köyhyydessään.





-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris


hammasta.





-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.


Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti


hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä


naurussa ja sanoi:





-- Kyllä ne akat osaavat.







Veli kysyi:






-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?





Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan


vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.





-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti


hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!





Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.





-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.





-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen


Villen silmiin.








-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.





-- Taisitpa panna.





-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.





-- Saithan sinä korvausta.





-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä


karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.





Jaakko Jaakonpoika vavahti.





-- Niinkö meinaat?





Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.








-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että


viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.





Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi


asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan


hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi


tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,


vaihtoi polvea polven päälle.





-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.





-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.





-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...





-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta



Pihlajaniemestä.







Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti


Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.





Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko


ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet


yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.





-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.





-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo


työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.





Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas


sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.






Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:










-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.





Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.





-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka


silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti


näihin?





Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen


veitikka.





-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä



mahtaisi teillekään pahaa tehdä.





Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän




hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.





-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.





-- Niin, tuota...





-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs


lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis


satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.





-- Sitä minäkin.





-- Niin, sitä minäkin, mutta...






-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.





-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.







* * * * *





Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset


toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä


ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut


saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,


ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla


totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi


polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä


siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.



Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen


voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui


vilunväreitä.





Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä




kipeäksi.














12.








Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja


koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla


isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi



1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin


kipu rupesikin hellittämään.





Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi


yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.


Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä




havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen


hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin


elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.


Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.


Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.





Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas


mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,


talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?






-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan


puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää


omiaan.





-- Niinköhän se tekee?





-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä




katsoo.





Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta


samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa


tästälähtein! Hymyili.





Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli


ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja


pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi



rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat


pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...





-- Hm.





Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli


ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui


hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä




sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä


syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla


maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä


jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut


aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.





Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,


jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain



nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?





Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli


aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen


Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet


Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli


englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...





Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan




sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli


merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti


sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.





-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan


painaessa rintaa.






Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti


kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen


eteen kiitävän pilven peittoon.





-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...





Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!





-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!







Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,


epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,


harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen


puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,


koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä


selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...






-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja


nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...





Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.


Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se


kaksikymmentätuhatta lisää...





-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?





Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin




tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman


koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen


visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies


vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --


aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean



jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta


töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli


harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,


että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas


antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,


jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen


talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö


nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle


myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?





Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen


loiskaus.







* * * * *






Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui


kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.














13.








Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,


sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän


liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi


edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin




kovin pitkäksi.





Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli



jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin


päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen


syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,


josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut


kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä


kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut


penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva


työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi


myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.





Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat


asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo


teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi


hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin




vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,


joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan



pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät


osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen


joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,


ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on


kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa


katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.





Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen


omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä


taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta


leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli


arvatenkin omat syynsä.





-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,


heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi




matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien



välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies


telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.





-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen


huomaavaisesti tulijalle.





-- Iltaa.





-- Täälläkö rakennetaan?





-- Niin.





Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha


voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla


kiven kolossa paloi tuli.








-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.





Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo


puoli-ikkunoissa.





-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.





Jaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki


kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.





-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --


Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä


kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän


oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli


hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin


väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan


mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.








-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen


mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti


ovenvirkaa.





-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.





-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten


verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli


pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti


ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään


siistiä.





-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka


tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.






-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.







Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.





-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti


vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen


pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi


niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote


rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,


mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.





Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he


siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,


mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli


niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.


Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,



minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon


säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli




velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi


suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,


hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on


nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän


katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita


tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.





-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan


reunalla.





-- On jumaliste! toinen todisti.





-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.


Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita



töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.





Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli




ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken


tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun


pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta


hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu


oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja


virkkoi:





-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.





-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta


kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan


rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.






Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.


Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui


aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen


läsnäollessa samallaiselle.







Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka


höristellen tervehti.





Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua


ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat


säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:





»Penni on mulla perintöä


Ja kullallani on kaksi...»,






sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.


Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,


kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan


samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan




kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.





Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle


päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen


torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän


toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.





Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.





-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä


nurisevalla äänellä.






-- Kyyllä minä sitä joskus...





Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.





-- Joskus, matkii isä epäillen.







Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut


pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin


sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että


Kaisu oli tullut itkien kylästä.





-- Mitä varten? uteli isä.





-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.






-- Kaisulleko? Mistä?





-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut


itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.





-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö


kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.







-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä


vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.





-- Hmm, pani mies mumisten.















14.








Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se


muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt


liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista


hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu


sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin




aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään


talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja


nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja


ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät


maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen


nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada


palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia


veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun



tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin


valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat


mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se


tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen


nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,


kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun


naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä


pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla


pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!







Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton


vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja


palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin


tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin


suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu


muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein



silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.





Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen


iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.


Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin


ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi


ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle


puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti


muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa


vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella




puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt


talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,


taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä


myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea


enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.






Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi


sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat


nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman


näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien


ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun


ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen


asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla


kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen


pikkuasunnon nurkkakilpeen.





* * * * *







Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli


syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan


kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa



viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,


missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden


takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.


Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä


muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti


uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,


miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa


taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat


viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,


muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden


katoovaisuuden armottomasta laista.





Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo




lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.


Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan


puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä



tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus


hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja


lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.


Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.


Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan


työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,


mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi


hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,


mutta se onnistui perin huonosti.





-- Mikäs perttana...!





Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä


temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.







-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.






Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon


alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.





-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.





Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa


työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen


tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut


muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka


ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,


alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan


pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi


nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan


tietään.








Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet


tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,


mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja


lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli


kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.





Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa


vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi


äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri


tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa


puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän


ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin


toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet


ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti


ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi


vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten





itsekseen.





-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,


kun tulivat vastakkain.





-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...





Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.





-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.





-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No


mitä se täälläpäin nyt?





-- Miitä...





Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se





kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla


että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.





Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan


makuukuorma.





Sitte kysyi Mikonperä:





-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?





-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?





-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista


silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika


aivan juomiseen.






-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Maanantaina 12.12. 2005 klo 00:29:23


--->
Message:


























bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Hienoa

Maanantaina 12.12. 2005 klo 00:36:28


--->
Message:
Tämä se vielä puuttui. Ei puutu enää.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: ESA

Maanantaina 12.12. 2005 klo 12:06:51


--->
Message:
"Onko kaikki maajussit tyhmiä, elättäjiään haukkuvia kusipäitä, vaiko vaan täällä kirjoittavat?" KYLLÄ ne vastauksista päätellen lähes kaikki ON.


bgcolor="#C3C3C3" valign="top">
Aihe: Maajusseus

Lähettäjä: ESA


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 10:58:14


Viesti:
Onko kaikki maajussit tyhmiä, elättäjiään haukkuvia kusipäitä, vaiko vaan täällä kirjoittavat?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: Työmies

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 13:45:51


--->
Message:
En tiedä vastausta kysymykseesi mutta demarius on varmasti kansakunnan syöpä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Ei puoluemies

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 14:29:22


--->

Message:
Joo sairauksia on molemmat, maajusseus vastaa AIDS:ia ja demarius syöpää.

Syöpään ei vissiin ihan kaikki kuole, mutta AIDS tappaa onneksi varmasti.

Revi siitä sitten.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 14:42:20


--->
Message:
Ei AIDSiin varmasti kuole. Englannisahan oli joku juuri parantunut ADSIsta.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Joo

Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 18:05:55


--->
Message:
Sattuiko Esaa yhtään kun järki lähti vai oliko sitä ollenkaan?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Esan veli


Keskiviikkona 30.11. 2005 klo 20:55:09


--->
Message:
Ei Esaan sattunu, Esalla ei ole sitä paljon ollutkaan,

näkeehän tuon hänen kysymyksestään. Esa tarkoitti kysymyksensä lähetettävän terapeutilleen joka häntä

sähköpostin välityksellä auttaa pääsemään traumoistaan. Esahan omaa vahvan kommaritaustan Neuvostoliiton romahdettua romahti myös Esan mailma, tässä sitä nyt ollaan, meni Esalta aatteet ja järki.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: juu

Torstaina 01.12. 2005 klo 14:02:34


--->

Message:
Taitaa ne melkein kaikki olla kusipäitä, ainakin nuo edelliset tekstaajat! Painukoot pummit vittuun anoon tukiaisiaan!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Torstaina 01.12. 2005 klo 14:58:59


--->
Message:
Mites sitten, kun tunnen yhden demari maajusin ja keskustalaisen hitsarin? Voi pojat, eikö teillä ole muuta tekemistä, kuin haukkua maanviljelijöitä, tai työväestöä. Ei nuo tukiaiset mihinkään häviä, vaikka kuinka täällä niitä parutte!




bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: on on

Torstaina 01.12. 2005 klo 15:34:04


--->
Message:
On ne maajussit pummeja on! Oli kepu tai sossu mutta maajussit on loisia!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: just


Torstaina 01.12. 2005 klo 20:50:52


--->
Message:
Maajussi on maajussi vaikka voissa paistais,sossulle riittää margariini eikä jää muuta kun rasvanen läntti pannun pohjalle ja jos ei heti pese niin parempikin tefloni muuttuu punaseks.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: just

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:00:46


--->
Message:
Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: MAURI P

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:06:38


--->
Message:
KAIKKI NE ON PASKAHOUSUJA KEPLOTTELIJOITA. AINUT SANA JOTA NE YMMÄRTÄÄ ON TUKIAISRAHA
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Maajussi


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:20:42


--->
Message:

Jokainen demari tunkee päivittäin maanviljelijän tuottamaa ruokaa suuhunsa ;) Eikä demaripolon kannattais ensin opetela itse ruokansa tuottamaan ja valittaa vasta sitten ;)) Maanviljeliä voi elää vuoden ilman demarien työnpanoksia mut demarin suolet huutaa jo toisenapäivänä maajussin ruokaa ;))
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Aimotukiainen

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:33:35


--->
Message:
Kun maan hallituksessa joudutaan keskustapuolueen hallitusaikana valitsemaan korotetaanko veroja vai maataloustukia, kumpikohan tulee valituksi?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Esko A

Torstaina 01.12. 2005 klo 21:37:11


--->
Message:
Maajussi ei tuu kahta kuukautta enempi toimeen ilman Veronmaksajien rahoittamaa tukea loisille!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kenny


Torstaina 01.12. 2005 klo 21:57:36


--->
Message:
Nii... ruoka pitää olla halapaa..
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Seppä80

Torstaina 01.12. 2005 klo 23:41:42


--->
Message:
Joo kovin on kiihkiät keskustelut täälä..


Miten se on kommareitten ja demmareitten eturauhaset jaksellu? Meinaan, tuli vaan mieleen kun olivat kossit kussu paikallisen punamielisen kaupunginvaltuutetun kenkiin ku ko.- valtuutettu oli uimasa uimahallisa.. Oli valtuutettu huutanu saatapeetä eikä tukiaisista puhunu mittää.

Ei ne maataloustuet ollukkaan kaikkeintärkeimpiä asioita.. Joskus sitä pärijää ilimanki muttei pitkää aikaa!! Sitte vielä haistattelusta sevverran että haistakaa vessan seinää ite äläkäkää toisillenna haistatelko. Jos maataloustuet ja maatalous loppuu niin ei se kauan paska haise komiankaan herran hyysisä..!

Olokaa kilttejä näin joulun alla.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hehehehehe

Perjantaina 02.12. 2005 klo 08:56:51


--->
Message:
Message:

Lähettäjä: SDP valtaan

Torstaina 24.11. 2005 klo 21:30:48




Message:

SDP:n porukka on ihan oikeassa, tukipummimaajussit on saatava kuriin, ne tuhoavat maamme ja hyvinnvointivaltion saamalla katteettomia tukia joka nostaa ruuan hintaa niin ettei sitä pysty ostamaan.



Ulkomaalainen ruoka tulee veronmaksajille paljon halvemmaksi ja maksaa kaupoissa vain osan suomalaisen ruuan hinnasta. Ihan totta.



Minä ainakin ostan tästälähin eläimen lannasta sekoitetulla eläinperäisellä rehulla terästettyä, antibiooteilla lääkittyä, geenimanipuloidulla kasvilla tuotettua, siirtogeenistä, hormooneilla lihotettua, turistirysien harmailla vesillä juotettua, tuntemattomien kasvinsuojelukemikaalien jäämillä kuorrutettua, erilaisia ihmisellekin vaarallisia zoonoomisia ja lääkkeille resistenssejä tauteja kantavaa, luontoa raiskaamalla ja tuhansia kilometrejä kuljettamalla, tuotettua eläinproteiinivalmistetta.



Suomen maanviljelijät ja elintarviketyöntekijät ovat maamme tuho, koska he yrittävät estää tämän globaalin markkinatalouden saapumista ruokapöytiimme. Onneksi saimme taas yhden imperialistisen sokeritehtaan Suomesta pois.



Äänestä Sosiaalidemokraattista presidenttiehdokasta, taataksesi lapsillesi aito Glopaalimuona nyt ja aina.



Äänestä Tarjaa.



Tarja Halonen Ajamaan Alas Vanhanaikainen Taantumuksellinen Lähiruoka.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Taavi

Perjantaina 02.12. 2005 klo 11:37:05


--->
Message:
Liittyykö tämä keskustelu hydrauliikkaan vai mekaniikkaan?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Tecnic


Perjantaina 02.12. 2005 klo 12:16:04


--->
Message:
Vissiin enempi on hydrauliikkaa. Tässähän paineellisessa tilassa pääkuoren sisällä kusi tekee tehtäväänsä.

Hydrauliikassa käytetyn nesteen kokoonpanoa ei ole määritelty joten kysymys on hydauliikka sovelluksesta.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: jep

Perjantaina 02.12. 2005 klo 17:22:51


--->
Message:
Onhan ne täysin siivelläeläjäsakkia nuot muajussit, ei siitä minkään pääse, pakko kai meidän on niitä ELÄTTÄÄ ei niitä kait voi hävittääkään ja kukas ne tukiaisrahat muuten kuluttais? Ei muuta ku tarja tai sauli pressaks ja kokoomus, sdp ja vasemmistoliitto hallitukseen ni johan alkaa maajusseillekin OIKEAT työt maittaan! Ei riitä sitten pelkkä tukiaislappujen täyttö!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:00:33


--->
Message:
jep sen sanoi:"Kukas ne tukiaisrahat muuten kuluttais..."Kyllä monessa firmassa duunareilta loppuisi työt jos loppuisi maajusseiltakin.Ne tukisiaisrahat menee kiertoon tuotantopanoksiin,koneisiin jne.Ja kukas ne esim.koneet ,lannotteet ja muut tuotantotarvikkeet tekee.Omaa oksaanne sahaatte poikki.Maataloustukia maksatte siitä huolimatta ulkomaisille viljelijöille koska eu:ssa ollaan.

Tämä tukisis urputus johtuu kirjoittajien vajavaisesta tiedosta maataloudesta ja maatalouspolitiikasta.Senhän todisti jo minna lintonenkin suurella tietämättömyydellään maatalouden asioista.

Luulisi tukiaisurputtajan tajuavan lopettavien maatilojen määrästäkin mitä oikeasti maataloudessa tapahtuu.Mutta ei,samaa paskaa jauhetaan.

Ostaisit sinäkin Jeppi oman tilan ja tulisit tähän ihanuuteen mukaan.Täältä itärajalta niitä saa halvalla.


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: voe jessus

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:22:26


--->
Message:
Kepu on uskonto,joka kulkee isältä pojalle. Kepu on nykyään populistipuolue,johon haalitaan ehdokkaiksi popparit ja hiphopparit.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: juuuuuuuuuuuuuuuuuu


Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:23:45


--->
Message:
Koneet:massikka,"ford", case yms made in ulkomaat. Lannotteet :osin ulkomaat. Tuotantotarvikkeet= Pääosin ulkomaat. Eli ketä työllistät? "Luulisi tukiaisurputtajan tajuavan lopettavien maatilojen määrästäkin mitä oikeasti maataloudessa tapahtuu.Mutta ei,samaa paskaa jauhetaan.

Ostaisit sinäkin Jeppi oman tilan ja tulisit tähän ihanuuteen mukaan.Täältä itärajalta niitä saa halvalla." NO mikset sitten lopeta LOINEN, säästäisit veronmaksajien rahaa???!!!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Urologi

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:38:37


--->
Message:
Onneksi evoluutio on hoitanut osuutensa tekemällä demareista steriilejä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:42:30


--->
Message:
Suuruuden hulluutta tämän päivän maatalous on.

Kun tuet maksetaan eläinmäärien ja peltopinta-alojen

perusteella niin viljelystä on tullut suurpiirteistä tuhlausta.



Suuret pinta-alat ja hajallaan ympäri kyliä olevat

lohkot johtavat täysin hallitsemattomaan kaaokseen.

Sellaiset yrittäjät jotka tuottavat ruokaa


pannaan kontalleen laatimalla lakeja ja säädöksiä jotka suosivat vain elintarviketeollisuutta.

Maanviljelystä on tullut isolla rahalla pelattavaa

leikkiä.

Sama mitä tuotetaan kunhan tuotetaan ja mahdollisimman vähällä työllä.

Vaikka heinää ,jota syö hevoset.

Muuta sinäkin nimimerkitön sieltä itärajalta

kaupungin valoihin.

Ei sinun ole siellä pakko yksin olla.

Vähän sitä mieltä olen että sellaiset monitoimi

viljelijät pystyvät tämän maan ruoan tuottamaan.

Heitä tapaa tuolla torilla kesällä.















bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Gynegoloki

Perjantaina 02.12. 2005 klo 19:45:08


--->
Message:
On tainnu urologilla aivot mennä syljen mukana mäkeen! Saatanan kepupelle!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä: tutkija

Perjantaina 02.12. 2005 klo 20:00:08


--->
Message:
Joskus tälläkin palstalla joku valittaa kuinka pieni

on viljelijän osuus leivän hinnasta.

Sitten heti perään joku maalailee taivaan rantaa

ruoantuottajista.

Tuottakaa sitä ruokaa,leipokaa.

Viljasta sitä leipää tehdään,se vaan

pitää ensiksi jauhaa.








bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: just

Perjantaina 02.12. 2005 klo 20:53:58


--->
Message:
menit sitten klooni esittämmään oman näkemyksesi minun lausunostani joten lienet sosiaalidemokraatti,onnea vaan sinullekin,syö kun vielä saat puhdasta ruokaa
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: heeh?


Perjantaina 02.12. 2005 klo 23:05:55


--->
Message:
Lähettäjä: SDP valtaan

Torstaina 24.11. 2005 klo 21:30:48



Message:

SDP:n porukka on ihan oikeassa, tukipummimaajussit on saatava kuriin, ne tuhoavat maamme ja hyvinnvointivaltion saamalla katteettomia tukia joka nostaa ruuan hintaa niin ettei sitä pysty ostamaan.



Ulkomaalainen ruoka tulee veronmaksajille paljon halvemmaksi ja maksaa kaupoissa vain osan suomalaisen ruuan hinnasta. Ihan totta.



Minä ainakin ostan tästälähin eläimen lannasta sekoitetulla eläinperäisellä rehulla terästettyä, antibiooteilla lääkittyä, geenimanipuloidulla kasvilla tuotettua, siirtogeenistä, hormooneilla lihotettua, turistirysien harmailla vesillä juotettua, tuntemattomien kasvinsuojelukemikaalien jäämillä kuorrutettua, erilaisia ihmisellekin vaarallisia zoonoomisia ja lääkkeille resistenssejä tauteja kantavaa, luontoa raiskaamalla ja tuhansia kilometrejä kuljettamalla, tuotettua eläinproteiinivalmistetta.



Suomen maanviljelijät ja elintarviketyöntekijät ovat maamme tuho, koska he yrittävät estää tämän globaalin markkinatalouden saapumista ruokapöytiimme. Onneksi saimme taas yhden imperialistisen sokeritehtaan Suomesta pois.



Äänestä Sosiaalidemokraattista presidenttiehdokasta, taataksesi lapsillesi aito Glopaalimuona nyt ja aina.




Äänestä Tarjaa.



Tarja Halonen Ajamaan Alas Vanhanaikainen Taantumuksellinen Lähiruoka.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Urologi

Perjantaina 02.12. 2005 klo 23:47:43


--->
Message:
Sossu gynegologina - ainoa tapa demarille nähdä pimppi. Näin opetettiin lääkkiksessä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kepuus

Lauantaina 03.12. 2005 klo 00:16:04


--->
Message:
Olomuoto elää iilimatona!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Larva


Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:18:42


--->
Message:
Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hyvä hyvä

Lauantaina 03.12. 2005 klo 19:31:58


--->
Message:
Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......



bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Hyi

Lauantaina 03.12. 2005 klo 20:48:05


--->
Message:
28.11.2005

Kaupan ja teollisuuden osuus ruuan kuluttajahinnasta on kasvanut 2000-luvulla, kun samaan aikaan tuottajien ruuasta saama osuus on koko ajan laskenut. Esimerkiksi ruisleivän kuluttajahinnasta raaka-aineen osuus on enää neljän prosentin viipale.



Heikki Ylläpitäjä
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:03:22


--->
Message:
http://epaper.maaseuduntulevaisuus.fi/



Tässä sähköinen versio MTK:n pää-äänenkannattajasta.



Suosittelen kaikille kiinnostuneille näitten höpöjuttujen vastapainoksi.



PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: ??????????

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:23:24


--->
Message:
No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva


Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:47:25


--->
Message:
Luet kumminkin;-)



PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: .......

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:52:31



--->
Message:
HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Ahonen

Lauantaina 03.12. 2005 klo 21:58:02


--->
Message:
Toverit! Pidetään me vaan huoli omista asioistamme. Taistellaan! Pian saamme voittajina laulaa Internatsionaalin..."tää on viiiiimeinen taeistooo...hik...rintamaamme...hikk..". Paperiteollisuus kaatuu ryminällä, sitte ajetaan Nokia Kiinaan, sitte telakat..., sitte ..voi mitä kaikkea meidän on joukkovoimalla mahdollisuus saavuttaa. Viljelijöitä emme tarvi.Tyhmäkin ymmärtää että ruoka ostetaan kaupasta. Siihen ei paskatarikoita tarvita.

Toverit käykäämme taistoon!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kepu

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:00:56


--->
Message:
Lähettäjä: kepuus

Lauantaina 03.12. 2005 klo 00:16:04



Message:

Olomuoto elää iilimatona!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:02:08


--->
Message:
Lähettäjä: hyvä hyvä

Lauantaina 03.12. 2005 klo 19:31:58



Message:

Eli suomeksi: maajussi on elätti vaikka voissa paistais. Maajusseja joudumme elättämään mutta pää pystyyn kyllä EU ne tukiaiset vielä lopettaa.......


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:03:41


--->
Message:
Vitsit vähissä, eli ammukset lopussa;-)



PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus


Lähettäjä:

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:03:58


--->
Message:


No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: juups

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:06:37



--->
Message:


HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Näin on

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:10:16


--->
Message:
Maajussi-tukiaisloiset menkööt ruattiin huariks ja ostetaan me kiinasta ruaka pöytäämme tuottavat halvalla eikä tarvii enää kestää noita loiseläjiä eikä oo hualta ilmoista ja katokorvauksista sun muista kepulaisten rutinoista!!!!!!!!!!!!!!!! Eläköön kiinailmiö ruuastakin tulee HALPAA!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: AHHAHAHAHAHAAAAAAA

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:11:55


--->
Message:
Joko lähti kepulainen kiinaan tyäharjoitteluun!!!!?????
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Ahonen


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 08:42:31


--->
Message:
Toverit! Pidetään me vaan huoli omista asioistamme. Taistellaan! Pian saamme voittajina laulaa Internatsionaalin..."tää on viiiiimeinen taeistooo...hik...rintamaamme...hikk..". Paperiteollisuus kaatuu ryminällä, sitte ajetaan Nokia Kiinaan, sitte telakat..., sitte ..voi mitä kaikkea meidän on joukkovoimalla mahdollisuus saavuttaa. Viljelijöitä emme tarvi.Tyhmäkin ymmärtää että ruoka ostetaan kaupasta. Siihen ei paskatarikoita tarvita.

Toverit käykäämme taistoon!
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: larva

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 09:12:10


--->
Message:
Mukulat lukee tätä. Olkaapas hiukan tahdikkaampia.




PS

Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli että hän ei tee samoin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tuutuut

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 13:53:59


--->
Message:









Vielä ne tissit heiluu.




















Etusivulle









>
bgcolor="#C3C3C3" valign="top">

Aihe: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: <3




Lauantaina 03.12. 2005 klo 16:48:33



Viesti:
Siinäpä niitä. Täällä nuo samaiset






























>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: No joo


Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:35:37




--->

Message:
Vieläkään ei tuo vastapaino erotu kuvasta kun on rajattu niin sopivasti.Taitaa ne tissit olla erikoissilikonilla kiinni kun eivät ole vatkauksesta moksiskaan.Taidan esitellä kuvat vaimolle,olen varma että jotenkin kommentoi.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: kylän mies


Lauantaina 03.12. 2005 klo 17:57:36




--->

Message:
Keikuttaisipa vastapainoa samalla lailla, olisi siinä lysti lylyllä lykkiä.
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.



Lähettäjä: varsi




Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 11:42:17




--->

Message:
vastapainolle olis kyllä,pääsis vaan asentaan
>
bgcolor="#D3D3D3">RE: Vielä ne tissit heiluu.


Lähettäjä: valmet


Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 13:11:00





--->

Message:
Kukas nainen tuo on?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 17:56:57


--->
Message:


No voi perkele että on PAKSUA ! Vai että lukea tukiaisjussien tukiaishakumuistikalenteria ?! Niin EI jumal.... IKINÄ ei sentään, eikö teistä saatanan loisista pääse millään eroon?





RE: Maajusseus


Lähettäjä: juups

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:06:37



Message:



HUS LOINEN Mee helevettiin hus hus!!! vITUN KUSIAIVO KEPULAINEN YHTEISKUNNAN SYÖPÄLÄINEN!





RE: Maajusseus

Lähettäjä: Näin on

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:10:16



Message:

Maajussi-tukiaisloiset menkööt ruattiin huariks ja ostetaan me kiinasta ruaka pöytäämme tuottavat halvalla eikä tarvii enää kestää noita loiseläjiä eikä oo hualta ilmoista ja katokorvauksista sun muista kepulaisten rutinoista!!!!!!!!!!!!!!!! Eläköön kiinailmiö ruuastakin tulee HALPAA!






RE: Maajusseus

Lähettäjä: AHHAHAHAHAHAAAAAAA

Lauantaina 03.12. 2005 klo 22:11:55



Message:

Joko lähti kepulainen kiinaan tyäharjoitteluun!!!!?????


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: top

Sunnuntaina 04.12. 2005 klo 18:45:03


--->

Message:

wrap="physical">
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: häääää

Tiistaina 06.12. 2005 klo 23:10:30


--->
Message:
Maajussit on tukiaspummeja paskoja .........
bgcolor="#D3D3D3">hyvä tissijuttu

Lähettäjä: JR

Tiistaina 06.12. 2005 klo 23:54:26


--->
Message:


Lopetetaan vaan maatalous, kun se tulee niin kalliiksi. Maksetaan vain samanverran EU.hun jäsenmaksua, mutta ei saada mitään takaisin, hyvä bisness.

On mennyt vähän kehnoksi tämä keskustelun taso. pitäisköhän käydä jossain demarisivuilla vähän keskustelemassa. Olisko kellään linkkejä?
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: heheh


Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 00:14:26


--->
Message:
Hyvät toverit



Tehkäämme tästä puoluevaltuuston kokouksesta ikimuistoinen aatteen roihun täyttämä tapahtuma, josta lähtevä sanoma on selvä: me haluamme sosialidemokraattisemman Suomen!


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hähääh

Keskiviikkona 07.12. 2005 klo 10:53:38


--->

Message:
joo maajussit kiinaan vaan anomaan tukiaisia, katotaan saatteko PASKIAISET !!!! HAHAHAHHAHAHAHAHAHHAAAAAAAAAAAAAA...........
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Pohojalaane

Perjantaina 09.12. 2005 klo 20:41:19


--->
Message:
Maajussit on tyhymiä kusipäitä ja pohojalaaset varsinnii.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Tarja H

Perjantaina 09.12. 2005 klo 23:03:08


--->
Message:
Pohojalaane:lle . Voisitko perustella väittämääsi. Ilman pohjalaasia ei Suomea olisi. Oltaisiin osa Ryssää. Sopisit meijän navettaa nenärenkaastasi kiinni parteen. Tehkää pojat puhtaasta ruuasta paskaa siihen ootta parempia kuin tälle palstalle kirjoittelemaan.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: Tarja H

Perjantaina 09.12. 2005 klo 23:03:16



--->
Message:
Pohojalaane:lle . Voisitko perustella väittämääsi. Ilman pohjalaasia ei Suomea olisi. Oltaisiin osa Ryssää. Sopisit meijän navettaa nenärenkaastasi kiinni parteen. Tehkää pojat puhtaasta ruuasta paskaa siihen ootta parempia kuin tälle palstalle kirjoittelemaan.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hahaah

Lauantaina 10.12. 2005 klo 00:20:40


--->
Message:
On siinä miähellä?(poikasella nimi Tarja H !ehheheheheheeeee.. mee kuule sinne navettaa panee niitä mullikoitas ! Sust ei oo mihinkää. Iliman pohojalaasia olis kaikilla kaikki paremmin EIKÄ oltas ryssiä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: hää os sus

Lauantaina 10.12. 2005 klo 16:02:04


--->
Message:
Talvisoan henki assuu pohojanmaalla.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija


Lauantaina 10.12. 2005 klo 21:10:13


--->
Message:
Nykymaatalous perustuu tuhlaukseen.

Mitään omavaraisuutta ei edes ole.

Ulkomailta tuoduilla panoksilla täällä

pelataan.

Kun ensimmäinen todellinen kriisi tulee

niin tämä suuruudenhullu systeemi on kontallaan.

Mutta vakaissa oloissa on mukava pelata

kun euroja sataa ovista ja ikkunoista aivan

pähkähulluihin investointeihin.

Pitää vaan muistaa että tyhjillä navetoilla ei

ole vakuusarvoa.

Sitäkin kannattaa joskus miettiä ettei velkavangin

osa mitään helppoa ole.


Murhastakin selviää linnareissulla mutta suurista veloista

selviää vasta mullan alla.


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: varaton

Lauantaina 10.12. 2005 klo 22:55:25


--->
Message:
Velat vanhenee viiessä vuojessa ja laki vireillä että vanhenis kolomessa.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: touko

Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:17:12


--->
Message:
tutkija on demari


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija on

Lauantaina 10.12. 2005 klo 23:39:57



--->
Message:
iisalmen iilimato
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: touko

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 00:04:40


--->
Message:
Juu, härö mikä härö, herraglolisaatio
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: tutkija

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 16:28:43


--->
Message:
Taitaa tuo saatavien perintä velalliselta ulosottotoimin

nykylain mukaan kestää 15 vuotta.

Kannattaa ottaa selvää velkavastuusta

kun nuoruuden hurmoksessa niitä suuruuden hulluja

investointeja tekee.

Ihan netistä löytyy tietoa kun

laittaa hakusanaksi velkavastuu.

Aina kannattaa miettiä tarkkaan mihin paperiin nimensä kirjoittaa.


Kun noudattaa nimeltä mainitsemattoman liikemiehen

ohjetta "katso poika aina tarkkaan että nimi paperissa on saajan sarakkeessa" niin eipä

hätäpäivää.


bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: pöh

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 17:01:48


--->
Message:
Varaton pääsee viidellä. Kokemusta löytyy.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: nappi ottaan

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:16:01


--->
Message:
Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosialidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten tominnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi. Sisällissodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli myös taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa (1919) kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.



Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen Venäjän bolshevikkien mallin mukaisen vallankumousohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. Vasta myöhemmin 1920-luvulla kommunistien peitepuolue Suomen Sosialistinen Työväenpuolue Suomessa sai vaaleissa osan SDP:n eduskuntapaikoista. 1930-luvulla valtiovallan estäessä tehokkaasti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin, SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi.



Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui kritisoimaan Suomen ulkopolitikkaa. Sodan jälkeen 1944 osa SDP:n vasemman siiven toimijoista (muun muassa niin sanotut "kuutoset") erkani ja liittyi SKDL:n riveihin.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä: kumpi pettää

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:19:24


--->
Message:
Historia



Suomen keskustan syntymävuotena voidaan pitää vuotta 1906, jolloin perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto ja Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät Maalaisliitoksi vuonna 1908. Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään Santeri Alkiota.



Puolueen kannatus perustui laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön, joten Suomen kaupungistuessa nopeasti, maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi.



Nykyään maanviljelijöiden osuus Keskustan kannattajista on pudonnut huomattavasti ja Keskustan äänestäjät jakautuvat eri puolueista laajimmin eri ammattiryhmiin. Maaseutu-Suomi ja pienet kaupungit ovat silti nykyäänkin vahvinta keskustalaisten kannatusaluetta, vaikkakin puolue on tehnyt tuloaan suuriin etelän kaupunkeihin vaihtelevalla menestyksellä. Suomen keskusta esiintyy Suomen suurimpana kuntapuolueena, koska sillä on eniten kunnanvaltuutettuja kaikkiin muihin puolueisiin verrattuna. Tämä tekee sen varovaiseksi esimerkiksi kuntauudistusta koskevissa kysymyksissä.
bgcolor="#D3D3D3">RE: Maajusseus

Lähettäjä:

Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 18:20:46


--->
Message:
Wikipedian historiaosuuksista oon kopsannu
bgcolor="#D3D3D3">paljonko on rajoitettu määrää

Lähettäjä: testi


Sunnuntaina 11.12. 2005 klo 23:14:06


--->
Message:
Ensimmäisen kerran julkaissut

Werner Söderström Osakeyhtiö 1913









1.





Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti

yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen

erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki

sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili


hikikarpaloita.



Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan

rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja

hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä

joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.



-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään

aivan kuin estääkseen.



-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,

laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen

reuna